Pelkoa läpi vuosikymmenten

Olen kokenut ja tuntenut sisimmässäni jo sieltä nuoruudesta saakka olevani erilainen kuin mitä iso osa ikätovereistani on. Tähän erilaisuuden kokemukseeni vaikuttaa vahvasti mun pelot ja jännitykset. Olen jotenkin vahvasti kasvanut tähän olotilaani. Itseäänhän ei pääse pakoon. Siispä on tunnusteltava ja katsottava myös sisäänpäin, sisimpään. Niin, kunhan sinne ei uppoudu liiaksi, että eksyy matkalla ja kadottaa itseään entisestään.

Haluaisin niin kovasti löytää ne juuret näihin mun pelkoihini ja jännityksiini. Lähinnä siihen, että miksi ne ovat ja pysyvät minussa vaikka olen altistanut itseäni jännityksille ja peloille todella paljon ja rohkeasti vuosien ja vuosikymmenten varrella. Jännitys vie sen verran paljon energiaa, että aina ei vaan jaksa altistaa itseään liikaa epämukavuusalueille. Siispä haluaisin löytää keinoja, toimivia keinoja mun jännityksiin ja pelkoihini.

Sitä olen ajatellut, että on hyvinkin realistista, että kärsin vielä vanhanakin näistä samoista peloista, koska en ole päässyt näistä irti vuosikymmenienkään aikana, aina sieltä 1980-luvulta saakka.

Mikä on tähän mennessä auttanut?

Suurin apu on ollut Rivatril- lääkitys, jota onnekseni olen saanut käyttää 1990-luvun alusta. Sitten tuo aiemmin mainitsemani altistaminen jännittäville tilanteille. Ajattelen, että syvällisintä on kuitenkin pyrkiä hyväksymään itsensä pelkoineen kaikkineen. Syvään hengitys auttaa myös ja se, että pyrkii rentouttamaan kroppansa. Unohtamatta uskoani, joka on yksi suurimmista voimavaroistani.

Hyvä kysymys myös on, että miksi saatan jännittää myös omassa seurassani, kun olen aivan yksin? Vaikkapa ruokailutilanteissa. Yläasteen koulun ruokalassahan mulla alkoi aikoinaan voimakas pääntutinapelko. Aloin uskoa siihen niin vahvasti, että pää voi tutista ja välillä niin on käynytkin, kun pelko saa voimakkaasti musta vallan. Ja vaikkei pää tutisisi, se jännitys- ja pelkotila on niin inhottavan tuntuista, että se paikoin invalidisoi.

Olen käynyt vuosien ja vuosikymmenten aikana juttelemassa asioistani ensin kasvatusneuvolassa nuorena, sitten mielenterveystoimistoista aina psykiatrian poliklinikoille. Kelan tukemalla yksityisellä psykiatrilla kävin vuoden verran sekä myöhemmin yksittäisillä käynneillä saman henkilön luona. Näihin lisättynä sitten erilaiset ryhmät, joissa olen saanut käydä; jännittäjien ryhmä, mielenterveysryhmä erään seurakunnan diakonin pitämänä, ahdistuksenhallintakurssi, kokeilin DKT-terapiaa, mutta olin tuolloin sen verran huonossa kunnossa, että päätettiin lopettaa siellä käynnit, mikä olikin hyvä ratkaisu... näiden lisäksi HOT-terapiaryhmässä sekä sellaisessa ryhmässä, jota usein veti kokemusasiantuntija. Ryhmässä toki oli aina kaksi psykiatrista sairaanhoitajaa mukana. Näistä käymistäni hoitomuodoista olenkin kertonut blogitekstissäni 

Keskusteluja ja terapiaa

https://newdaymy.blogspot.com/search?q=keskusteluja+ja+terapiaa

On sanottu, että jokaisella on oma ristinsä. Minun ristini on ollut sosiaaliset jännitykset ja pelkotilat.

Paikalleen ei kuitenkaan kannata jäädä. Ja vaikka se ei aina siltä tuntuisikaan, niin rohkeutta on mennä peloista huolimatta.