Elämän merkityksestä sekä yhteydestä toisiin ihmisiin

"On vaikea ymmärtää elämän merkitystä näin yksinäisenä. Elämän merkitys tulee niin pitkälti toisten ihmisten kautta."

Näin olen kirjoittanut päiväkirjaani vuonna 2003. En ollut tuolloin vielä naimisissa, joten yksinäisyyden tunteet korostuivat välillä hyvinkin kipeinä.

Tuo yllä oleva ajatus sai minut oikeastaan kirjoittamaan tätä uutta blogikirjoitusta, pohtimaan omaa elämääni ja samalla sen merkitystä. 

Meidät ihmiset on luotu toisiamme varten. Siksi onkin surullista, että kaikki eivät löydä elämänkumppania tai riittävästi hyviä ystäviä. Toki siis naimisissa ollessaankin tarvitsee muitakin ystävyyssuhteita kuin ainoastaan oman kumppaninsa.

Sillä on suuri merkitys, kuinka opimme liittymään toisiin ihmisiin. Jos ei ole päässyt kehittymään psyykkisesti tasapainoisesti, ihmissuhteissa tulee lähes varmuudella olemaan ongelmia. Voi olla liian riippuvainen toisesta eikä ole päässyt vielä olemaan samalla erillinen ja kuitenkin yhteydessä toiseen. Muistelen erään kirjan nimenäkin olevan "Yksinäisyydestä erillisyyteen ja yhteyteen." Kirjan nimi jo kertoo paljon. Että suhde puolisoon voisi olla kutakuinkin tasapainossa, tarvitsee se sitä, että ei ole ripustautunut toiseen liikaa ja että kykenee olemaan myös yksin tuntematta liikaa ahdistusta ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Olla itsenäinen, terveellä tavalla.

Minä joskus vuonna 2003

Mitä tulee omaan psyykkiseen kehityshistoriaani, niin varsinkin nuorempana olin läheisriippuvainen. Onneksi olen siitä kasvanut pois. Nykyään olen palannut ikäänkuin taaksepäin introverttiyteen. Huomaan viihtyväni paljon kotona. Tosin minulla on täällä aviopuoliso, niin ei tarvitse olla yksin ja voi silti puuhastella omia asioita. Liian paljon kotona olemisessa on omat haasteensa. Sitä tarvitsee tuulettumista kodin ulkopuolella sekä muiden ihmisten tapaamista. Mutta sitäkin sopivassa suhteessa. Jos on liikaa tapahtumia ja ihmisiä ympärillä, niin itseäni ainakin alkaa uuvuttamaan ja helposti jopa stressaantumaan. Ja liikaa stressiä mun tulisi välttää jo oman psyykkisen hyvinvointini vuoksi, että ajatukset eivät ala laukkaamaan ikävimmillään itsetuhoisesti. 

Elämän syvin merkitys löytyy itselläni uskosta Jeesukseen. Se antaa turvallisen pohjan ihan kaikelle, mitä elämä tuo tullessaan sekä menneen ymmärtämiseen ja tulevaisuuteen.

Tähän loppuun vielä Suomen Raamattuopiston Säätiön sivuilta tämän päivän lohdullinen luku:

https://sro.fi/paivan-sana/?fbclid=IwAR0eWSRco5hefzz3mnoxapdeSKvA0hVMryuxErUXDUa_ZvJoiRiS8KLL11I

Elämän päivien ketju on kallis

Elämä on luopumista. Ainakin se alkaa olla jo tässä iässä sitä. On opeteltava luopumaan ja päästämään irti.

Kävin äitini luona torstaina hoivakodissa ja olin siellä yötä. Tulin eilen takaisin kotiin. Äidilläni on ollut alzheimerin tauti jo diagnosoituna yli 10 vuotta. Hoivakodissa hän on ollut jo muutaman vuoden. Käynti meni oikein hyvin. Silti en voinut välttyä liikutukselta ja itkulta siellä. Kun elämä on jo tuossa vaiheessa loppupuolta kuin äidillä, niin silloin on niin hauras. Äiti on myös paljon laihtunut. Hänelle tosin maistuivat KAIKKI ruuat, jotka hänelle syötin ja jotka olivat tarjolla.

Sain järjestettyä äidille torstaiksi ehtoollisen, mistä olen iloinen. Tai tarkemmin ottaen kysyin sitä mahdollisuutta puhelimessa hoivakodista ja he järjestivät sen. Kuulin hoitajalta, että äiti oli ollut hyvin mukana ehtoollisen vietossa. Hän oli myös ilmoittanut jo haluavansa lähteä täältä pois, mikä ei ole ollenkaan tavatonta äidin iässä ja tilanteessa. Täytyy sanoa, että äitini on ollut hyvin skarppina, jos hän on tuollaisen pystynyt ilmaisemaan. Hänellä on nimittäin alzheimerin tauti todella pitkällä. Äidin kanssa ei synny juurikaan vastavuoroista puhetta enää. Äiti oli puheliaalla tuulella varsinkin torstaina ja jutteli omia asioitaan ja välillä vähän sain siinä olla mukana. Perjantaina lähtiessäni, kun sanoin äidille "Hei hei", hän vastasi siihen "Hei hei!"

Täällä länsimaissa kuolema on edelleen tabu. Toivoisi, että siihen tulisi muutosta ja se nähtäisiin luonnollisena osana ihmiselämää, sillä väistämätön tosiasiahan on, että se kohtaa meidät jokaisen silloin, kun sen aika on. 

Minun käteni äitini kädessä 12.1.2024

Luopuminen tekee kipeää. Läheisen poismeno tekee kipeää. Tässä yksi aamu itkin rajusti sitä, että äiti ei enää elä mitä todennäköisimmin pitkään. Minut herkisti varsinkin erään fb- kaverin julkaisu oman läheisensä poismenosta.

Kaikella on aikansa täällä meidän elämässämme, niinkuin Saarnaaja hyvin kuvaa Raamatussa. Meillä jokaisella se meille määrätty oma aika. Ja miten arvokkaita ovat KAIKKI päivät ja hetket, vaikka monta kertaa niin ei tunnu, niin kuitenkin välillä saa kokea siunattuja hetkiä matkan varrella.

Me ihmiset monesti arvotamme aktiiviset vuodet arvokkaimmiksi, mutta kuinkahan Taivaan Isä arvottaa? Itse uskon ja haluan uskoa, että Hänen maailmassaan usein juuri sillä, mikä on heikkoa, sillä onkin suurempi arvo. Ei siksi, että minä jotain olisin, vaan siksi, että Hän saa sijaa enemmän minussa.

"Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis."

Äiti Pyhtitsan luostarin ikkunassa 2012