Äidin muisto

 

Kaksi vuotta sitten äiti eli viimeistä kevättä. Rakas äiti on ollut jo ihan jonkin aikaa siellä Taivaan kodissa.

Jotenkin tuntuu, että siitäkin ajasta, kun äiti pystyi vielä kommunikoimaan, siitäkään ei ole pitkä aika. Ihmisen aika täällä maan päällä on parhaimmillaankin, vaikka se on inhimillisesti melko pitkä aika, niin kuitenkin yllättävän lyhyt. Ihmisen elämän rajallisuus laittaa elämää ihan omaan perspektiiviinsä. Elämä on lahja, kallisarvoinen lahja, kuinka pitkä se sitten onkaan itse kullakin. Mä näen äidin elämän niin kauniina ja esimerkillisenä.

Yllä olevan olen kirjoittanut facebookiin, kun sieltä muistoista tuli käynti äidin luona juuri tänä päivänä kaksi vuotta sitten 23.3.2024. Yllä oleva kuva on myös tuolta päivältä.

Äitimme syntyi juuri ennen sotia vuonna 1936 vanhimpana lapsena perheeseen, jossa oli ennestään syntynyt peräti neljä lasta joko kuolleena tai niin, että menehtyivät varhain. Äiti mainitsikin, että hän on syntynyt kuoleman kohtuun. Se kuulostaa aika hurjalta, mutta tottahan se on. Niin oon muuten minäkin ja kaksoisveljeni; ennen meitä syntyi isoveli kuolleena. Mutta äiti sai sitten meidät kaksoset. Äidillä oli välillä ikävä tätä kuolleena syntynyttä lasta. En ihmettele ollenkaan! Hän on meidän isoveljemme. Meitä siis kaiken kaikkiaan on ollut seitsemän lasta!

Äiti pienenä

Äiti oli juuri sellainen äiti, kuin äidin vaan toivoo olevan; läsnäoleva, ihmisrakas, hoiti kodin ja puutarhan sekä laittoi maailman parasta ruokaa! Voi että ne äidin tekemät karjalanpiirakat ja rahka- sekä mustikkapiirakat! Puhumattakaan itse tehdystä ruisleivästä. Ai nam! 

Keittiössä leipätaikina kohoamassa joskus 1990- luvun alussa.

Näin jälkikäteen tuntuu ikäänkuin turhalta, että minäkin välillä äidin kanssa kinastelin. Mutta se kuului minun kasvukipuihini ja itsenäistymiseeni, joka minulla tapahtui vasta tavallista myöhemmin. Äiti itse oli luonteeltaan tasapainoinen ja hänellä oli vahvat hermot. Niitä on kyllä tarvittu meidän perheessämme, jossa myös asui alkuaikoina useamman vuoden ajan isän äiti, anoppi, joka oli voimakastahtoinen ja hänellä oli todennäköisimmin jotain luulosairauttakin. Mutta äiti ja mummo saivat sovittua kaiken ennen mummon, isän äidin kuolemaa. Isäkin, äidin puoliso, oli voimakastahtoinen luonne. Mutta niin he vaan yhdessä elivät niin myötä- kuin vastamäessäkin. Isän ansioksi on kyllä laitettava mm se, että hän piti hyvää huolta taloudestamme.

Äidin puutarha oli täynnä kukkia ja kasveja sekä marjapensaita ja puita. Meillä oli aika iso tontti. Yritän tähän löytää jonkun kuvan äidistä ja kukista sekä puutarhasta. Tiedän ainakin yhden kuvan, sen jossa äiti ja isä ovat kahdestaan kotipuutarhassa lähdössä jonnekin juhliin.

Äiti ja isä ovat siellä Taivaan kodissa molemmat! Siitä iloitsen. Kiitollisena äidilleni ja isälleni. Äiti ei koskaan katkeroitunut, vaikka meidän perheessäkin oli kaikenlaista tragediaa ja haastetta. Se on sellainen piirre, jonka haluan myös itselläni säilyvän, että en katkeroidu. No juuri nyt ei ole mitään aihettakaan siihen. Elämässä on myös käynyt monta asiaa hyvin.

Merkityksellistä matalalentoa?

Kuuntelen Bob Carlislen Butterfly Kisses & Other Stories levyä. Yritän samalla saada merkitystä tähän olotilaani.

Olen joutunut vointini vuoksi perumaan keikkaa sekä tänään skidikirkon avustamisen.

Tosiasia on, että mulla on ollut todella PALJON vapaaehtoishommia sekä työkeikkoja. Olen yrittänyt ainakin osaa niistä karsia pois. Tarvitsen saada stressitasot matalaksi, kuten psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi torstain ja perjantain välisenä yönä päivystyksessä. Oli muuten hyvä päivystyskerta. Tosin koko Meilahden yhteispäivystyksessä ei näkynyt ristin sielua, sairaala tiloineen ammotti tyhjyyttään. Erikoinen päivystyskäynti sen suhteen.

Tällä viikolla mulla oli itselleni liian rankka keikkavuoro. Tämän lisäksi koin vahvasti, että kampaajalla hiustenvärjäys meni pahasti pieleen. Eipä se mun melko hauraaseen psyykeeseen muuta tarvinnutkaan, kun alkoi ahdistustaso nousta. 

Voisinko jotain oppia tästä alamäestä? Nytkin väsyttää ja mieli on matalalla. Haluan saada jotain merkitystä tähän olotilaani. Tahtia on vähän hiljennettävä. Mutta että päivät eivät menisi sitten liikaa tietokoneruutuun tuijottamiseen ja somessa pyörimiseen.

Sosiaalisiin suhteisiin on niin helppo ratkaisu tuo sosiaalinen media ja itselläni lähinnä facebook. Se korvaa niitä sosiaalisia suhteita ja päiväkirjaa myös pitkälti.

Ihminen on luotu tekemään työtä ja luomaan asioita. Mutta entä minä ja kaltaiseni, kun voimat ehtyvät? Mikä merkitys tällaisilla ajoilla on? Haluaisin löytää sitä syvempää merkitystä näihin olotiloihin. 

Aina ei jaksa olla antava osapuoli. 

"When there is nothing left to give, you loose your sense of humour."

laulaa Cliff Richard eräällä kappaleellaan. Ja se on niin totta.

Levätä. Ihan luvan kanssa. Siitäkö tässä on kyse? 

Muistaa samalla - tai oikeammin harjoitella samalla olemaan armollinen myös itselleen.

Amy Grant_The Me That Remains

Bob Carlisle_We Fall Down