Isä

 Haluan omistaa kokonaisen blogikirjoituksen isälleni.

Isäni syntyi perheeseen, jossa hänellä oli isoveli sekä lapsena menehtynyt sisko. En ole suoraan sanoen osannut pysähtyä edes ajattelemaan, kuinka tämä siskon menetys on vaikuttanut isääni. Isäni oli aikansa kasvatti ja näistä asioista ei juurikaan puhuttu lapsuudenkodissamme. Isän isääni, ukkiamme, meistä sisaruksistamme ei ehtinyt kukaan nähdä, sillä hän kuoli jo 1950-luvulla. Isän äiti, mummomme, oli isän tavoin hyvin voimakastahtoinen persoona. Lisäksi mummolla on ollut jonkin sortin luulosairautta. Olen kertonut ensimmäisessä blogikirjoituksessani, kuinka hän asui meillä, kun me lapset olimme pieniä ja äidille hän oli paikoin todella ilkeä. Äiti on tosin kertonut, että he saivat sovittua kaikki asiat ennen mummon kuolemaa.

Isäni oli siis voimakastahtoinen persoona ja saimme autoritäärisen uskonnollisen kasvatuksen. Hän oli hyvin periksiantamaton. Ei- sana oli paljon kotona käytössä. Ei saanut tehdä sitä, tätä tai tuota. Isä ei luottanut myöskään veljiini, että olisi vaikka antanut joskus auton lainaksi. 

Olen paljon joutunut miettimään vuosien varrella sitä, kuinka isän kasvatusmetodit ja käyttäytyminen on vaikuttanut meihin lapsiin.

Isän kanssa tuli riitaa meillä kaikilla. Hän vaan oli sen verran ehdoton kannoissaan ja mielipiteissään.

Mielipiteistä puheenollen, isä kirjoitti paljon paikallislehteen ja otti kantaa asioihin omintakeisella tavallaan. Olipa hän joku kerta SDP:n ehdokkaana kuntavaaleissakin. Mulla pitäisi olla pieni mainos isästä noista vaaleista, jonka voisin liittää tähän.

Lapsuudessamme kaikki muut sisarukset saivat myös remmistä selkään, paitsi minä, joka olin kaksoisveljeni kanssa nuorin ja kenties herkin jo tuolloin. 

Isälläni oli reuma sekä hän oli lisäksi nuorena keuhkotautiparantolassa ennen naimisiinmenoa. Noista käynneistä parantolassa on tallessa pieni vihkokin, jota isä on kirjoittanut päiväkirjanomaisesti. 

Reuman takia isällä oli pääsääntöisesti kasvisruokavalio. Herättyään aamuisin hän myös hieroi itseään. Sitäkään en ole paljoa ajatellut, että reuman on täytynyt vaikuttaa isään myös psyykkisesti.

Isä oli kova urheilemaan oli vuodenaika mikä tahansa. Hän kävi veteraanikisoissa ja voitti niistä paljon mitaleja palkinnoksi. Välillä olen ajatellut, että kunnioittaisin isäni muistoa sillä, että pitäisin myös itse omasta kunnostani hyvää huolta. Mutta tämä on vaan jäänyt. Nuorena kyllä minäkin harrastin liikuntaa ja isän kanssa joskus saatoin olla lenkillä. Nykyään minusta on tullut niin mukavuudenhaluinen, että liikunta on jäänyt todella vähäiseksi. 

Isäni oli ammatiltaan metallijyrsijä ja teki monta vuosikymmentä Enso-Gutzeitilla Lypsyniemellä työtä ennen jäätyään ansaitulle varhaiseläkkeelle. Tuon ajan mukaisesti isä oppi työnsä työpaikalla. En tiedä ollenkaan, oliko heillä edes mitään koulutuksia noihin aikoihin metallijyrsijän ammattiin. 

Muutenkin isä oli vielä eläkkeellä ollessaankin hyvin työteliäs; kävi puumetsässä, teki puutöitä kotona, alustassa verstastöitä sekä kalasti, pihatöitä unohtamatta.

Isän ansioksi on myös mainittava, että hän piti taloudesta hyvän huolen. 

Hyviä keskusteluja myös syntyi välillä isän kanssa.

Eläkepäivinään isä kävi pitämässä Raamattupiiriä muille vanhuksille. Muutenkin hengelliset asiat olivat hänelle tärkeitä, sillä olihan isä äidin tavoin uskossa.

Vaikka monta väittelyä ja riitaa tulikin isän kanssa, niin isä oli ja on minun isäni, josta olen samalla nykyisin kovin kiitollinen.

Isä jouluna 1998 pitämässä puhetta. Hänellä oli tapana pitää sellainen joka joulu.

Arkikuva isästä ja äidistä kesällä 1991

Harvinainen kuva isästä, jossa hän nauraa noin leveästi, kun täytti 60-vuotta