Pelkoa läpi vuosikymmenten

Olen kokenut ja tuntenut sisimmässäni jo sieltä nuoruudesta saakka olevani erilainen kuin mitä iso osa ikätovereistani on. Tähän erilaisuuden kokemukseeni vaikuttaa vahvasti mun pelot ja jännitykset. Olen jotenkin vahvasti kasvanut tähän olotilaani. Itseäänhän ei pääse pakoon. Siispä on tunnusteltava ja katsottava myös sisäänpäin, sisimpään. Niin, kunhan sinne ei uppoudu liiaksi, että eksyy matkalla ja kadottaa itseään entisestään.

Haluaisin niin kovasti löytää ne juuret näihin mun pelkoihini ja jännityksiini. Lähinnä siihen, että miksi ne ovat ja pysyvät minussa vaikka olen altistanut itseäni jännityksille ja peloille todella paljon ja rohkeasti vuosien ja vuosikymmenten varrella. Jännitys vie sen verran paljon energiaa, että aina ei vaan jaksa altistaa itseään liikaa epämukavuusalueille. Siispä haluaisin löytää keinoja, toimivia keinoja mun jännityksiin ja pelkoihini.

Sitä olen ajatellut, että on hyvinkin realistista, että kärsin vielä vanhanakin näistä samoista peloista, koska en ole päässyt näistä irti vuosikymmenienkään aikana, aina sieltä 1980-luvulta saakka.

Mikä on tähän mennessä auttanut?

Suurin apu on ollut Rivatril- lääkitys, jota onnekseni olen saanut käyttää 1990-luvun alusta. Sitten tuo aiemmin mainitsemani altistaminen jännittäville tilanteille. Ajattelen, että syvällisintä on kuitenkin pyrkiä hyväksymään itsensä pelkoineen kaikkineen. Syvään hengitys auttaa myös ja se, että pyrkii rentouttamaan kroppansa. Unohtamatta uskoani, joka on yksi suurimmista voimavaroistani.

Hyvä kysymys myös on, että miksi saatan jännittää myös omassa seurassani, kun olen aivan yksin? Vaikkapa ruokailutilanteissa. Yläasteen koulun ruokalassahan mulla alkoi aikoinaan voimakas pääntutinapelko. Aloin uskoa siihen niin vahvasti, että pää voi tutista ja välillä niin on käynytkin, kun pelko saa voimakkaasti musta vallan. Ja vaikkei pää tutisisi, se jännitys- ja pelkotila on niin inhottavan tuntuista, että se paikoin invalidisoi.

Olen käynyt vuosien ja vuosikymmenten aikana juttelemassa asioistani ensin kasvatusneuvolassa nuorena, sitten mielenterveystoimistoista aina psykiatrian poliklinikoille. Kelan tukemalla yksityisellä psykiatrilla kävin vuoden verran sekä myöhemmin yksittäisillä käynneillä saman henkilön luona. Näihin lisättynä sitten erilaiset ryhmät, joissa olen saanut käydä; jännittäjien ryhmä, mielenterveysryhmä erään seurakunnan diakonin pitämänä, ahdistuksenhallintakurssi, kokeilin DKT-terapiaa, mutta olin tuolloin sen verran huonossa kunnossa, että päätettiin lopettaa siellä käynnit, mikä olikin hyvä ratkaisu... näiden lisäksi HOT-terapiaryhmässä sekä sellaisessa ryhmässä, jota usein veti kokemusasiantuntija. Ryhmässä toki oli aina kaksi psykiatrista sairaanhoitajaa mukana. Näistä käymistäni hoitomuodoista olenkin kertonut blogitekstissäni 

Keskusteluja ja terapiaa

https://newdaymy.blogspot.com/search?q=keskusteluja+ja+terapiaa

On sanottu, että jokaisella on oma ristinsä. Minun ristini on ollut sosiaaliset jännitykset ja pelkotilat.

Paikalleen ei kuitenkaan kannata jäädä. Ja vaikka se ei aina siltä tuntuisikaan, niin rohkeutta on mennä peloista huolimatta. 

Keskusteluja ja terapiaa

 Vuosien varrella olen käynyt jos jonkinlaisissa ryhmissä ja yksilökeskusteluissa niin julkisella kuin yksityisellä puolella Kelan lääkinnällisenä kuntoutuksena. 

Ihan ensimmäinen käyntini oli Kasvatusneuvolassa käynnit. En enää muista, kuinka monta kertaa siellä kävin. Mutta siitä lähti kimmoke avun saamiselle. Olikohan vielä niin, että ystäväni tätä ehdotti ja/tai sitten hän oli ensimmäisellä kerralla mukana. 

Tämän jälkeen 1990- luvun alussa aloin käydä säännöllisesti Mielenterveystoimistossa. Sain myös ensimmäisen lääkkeeni, jonka aloittamista jännitin. Kyseessä oli Pertriptyl. Se ei suoraan sanoen auttanut mihinkään mulla. Myöhemmin käytössä oli siitä Triptyl sekä Peratsin. Sain myös vähän myöhemmin rauhoittavan, oisko ollut Diapamin, joka pian vaihdettiin Rivatriliin, jota käytän edelleen. Se on ollut pelastava lääke monessa tilanteessa.

Kotikaupungissani kävin myös jännittäjien ryhmässä. Siitä on hyvät muistot. 

Kävin monta vuotta Mielenterveystoimistossa ja jatkoin käyntejä tullessani Helsinkiin myöhemmin 1990- luvulla. 

1990- luvulla täällä Helsingissä tuli tutuksi myös Mikaelin kirkolla pidetty mielenterveysryhmä, jota veti mukava diakoni. Se oli keskustelupiiri, jossa ei ollut kiirettä minnekään. Jokaisella oli aikaa puhua - tai olla puhumatta - omat asiansa. Tuolta ryhmästä sain myös ystävän, jonka kanssa edelleen olemme tekemisissä.

Jonkin aikaa mulla oli myös seksuaaliterapiaa, koska koin tietyt asiat senverran ahdistaviksi. Tämäkin julkisella puolella Mielenterveystoimistossa.

2000- luvulle tullessa asiani olivat kohtuullisella tolalla. Mutta sitten melko pian alkoivat asiat taas ahdistaa ja tuottaa tuskatiloja. Olin asunut yksiössä ystävän kanssa ja 1999 muutin yksin asumaan kivaan pieneen kaksioon. Niinkuin olen maininnut 2002 vuoden alussa ja saman vuoden lopussa mulla oli itsetuhoisuutta. Tuolloin tai sitten vuonna 2003 etsin itselleni Kela- kelpoista terapeuttia. Kävin muutaman kerran lyhytterapiassa, joka ei ollut itselleni sopiva. Se sijaitsi paikassa, jossa annettiin kaikenlaisia vaihtoehtohoitoja. Tämä terapeutti ei niitä varsinaisesti antanut, mutta ympäristö ja muut tekijät jäivät paikasta vaivaamaan, joten se jäi joko kesken tai sitten vain muutamaan kertaan. 

Seuraavaksi löysin terapeutin, joka ei ollut itselleni sopiva. Hän mm ehdotti elokuvaa Unelmien sielun messu ja sanoi että siinä lopussa kaikille käy huonosti??? Miksi hän sellaista ehdotti? En tiedä. En muista enää, tulinko kysyneeksi. Tämä terapeutti oli itsetuhoisuuteni aikana. Hänen kanssaan terapia ei jatkunut ja taas täytyi etsiä uusi terapeutti. Päätin silloin etsiä sellaisen, josta tietäisin, että hän ei hairahtelisi sinne eikä tänne, vaan olisi kaikintavoin järkevä. Siispä valitsin henkilön, joka oli psykiatri, dosentti ja psykoterapeutti. Ja tuo valinta oli hyvä. Hänellä ehdin käydä jotain vuoden verran ja myöhemmin yksittäisillä käynneillä. Hänelle olen vieläkin saattanut soittaa tai laittaa tekstiviestiä. Usein hän vastaa lyhyesti tekstiviesteihini.

Ahdistuksenhallintakurssin kävin myös, joka pidettiin Auroran sairaalan tiloissa. Koin siinä tehtävät liian itsesuggeroiviksi. En itse kannata itsesuggerointia, sillä en usko sen olevan riittävän vaikuttava itselleni. Uskon itsensä hyväksymiseen, siihen, että voisi hyväksyä vaikeat piirteet itsessä, tarkoitan nyt lähinnä väliin voimakkaita sosiaalisen tilanteiden pelkoja ja jännityksiä. Uskon myös, että rentoutusharjoitukset auttavat, samoin hengitysharjoitukset.

Sitten onkin ollut nykyisen psykiatrian poliklinikan käyntejä eri hoitajilla. Ja väliin oli taukoa, kunnes oireilin epätavallisen itsetuhoisesti joku vuosi sitten vaihdevuosieni aikaan ja minut otettiin uudelleen psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. 

DKT- ryhmässä kävin alkuun, mutta olin sen verran huonossa kunnossa tuolloin, että se päätettiin mun osalta lopettaa. 

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/katsausartikkeli/dialektinen-kayttaytymisterapia-epavakaan-persoonallisuuden-hoidossa/?public=5e04689b28b424f9e9f3dcb7ce07c420

Yksi kesä kävin HOT- ryhmässä. Se on hyväksymis- omistautumisterapia. Laitan siitä linkin myös tähän, mitä se pitää sisällään. 

https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/unohda-pakkopositiivisuus-hot-terapiassa-ajatusten-ja-tunteiden-hyvaksyminen-tuottaa-nopeita-tuloksia

Nykyään käyn psykiatrian poliklinikalla sellaisessa ryhmässä jota kutsutaan V3- ryhmäksi ( muistaakseni tarkoitti ihan vaan virkistys3 ja ryhmiä oli mielestäni useampia ). Siinä useimmiten kokemusasiantuntija vetää sen ja paikalla on myös kaksi hoitajaa. Olen tykännyt käydä siinä ryhmässä. Se on noin kerran kuussa oleva ryhmä.

Mitä olen oppinut näistä vuosien ja vuosikymmenten aikana olevista keskusteluista ja ryhmistä? No ainakin puhumaan omista asioistani, mikä on tärkeää. Joskus silti saattaa tuntua, että on kadottanut jotain siitä keskustelutaidosta, joka joskus on itsellä ollut. Ajattelen sen johtuvan tästä, kun on kuntoutustuella niin paljon kotona eikä ole samalla tavalla sosiaalisia kontakteja kuten olisi työpaikalla.