tiistai 3. marraskuuta 2026

Seksuaalinen kehitys

 Tämä aihe tuli mieleeni ja mietinkin, että kirjoitanko tästä ollenkaan. Kysymys siis heti alkuun kuuluukin: "Onko minua käytetty lapsena tai nuorena seksuaalisesti hyväksi?" Voin tähän sanoa, että ei ole sen varsinaisessa merkityksessä, että olisi raiskattu tai tehty insestiä. En ainakaan itse muista tällaista. Ihan varhaislapsuuttahan meistä harva muistaa.

Minä vuonna 1976

Ala-asteella muistan olleeni ihastunut saman luokan poikaan joskus ehkä 2. tai 3. luokalla.

Mutta jotain seksuaalisessa kehityksessä on mennyt pieleen ja autoritäärinen uskonnollinen kasvatus on varmasti edesauttanut sitä, että vaikkapa minulla tai suurimmalla osalla sisaruksistani ei ole lapsia ollenkaan. Ainoastaan kahdella veljelläni on lapsia ja meitäkin on kuitenkin sisaruksia yhteensä kuusi. Toki isän ja äidin keskinäinen avioliitto on myös vaikuttanut, kuinka tunteita ei ole niin näytetty. Isänihän oli myös 11 vuotta äitiäni vanhempi, mutta äitikin oli ns vanhan ajan kasvatteja, jolloin ei ollut samalla tavalla tapana näyttää tunteitaan. 

Synnyimme kaikki myös niin peräjälkeen 1960-luvulla, että siinä on ollut täysi työ äidillä hoitaa meitä lapsia kotitöiden lisäksi. Siinä vielä saman katon alla voimakastahtoinen anoppi, niin onhan siinä ollut äidillä tekemistä ja olemista.

Se alkoi joskus 1990-luvulla, kun alettiin enemmän julkisuudessa puhua insestistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, niin minäkin pohdin melkoisen vakavasti, onko minua pienenä käytetty seksuaalisesti hyväksi. En kaikkea tuohon liittyvää tähän ala kuitenkaan kirjoittamaan. Mulle sanottiin, että olisiko ukki, siis äidin isä, jonka kanssa vietin paljon aikaa, käyttänyt mua hyväksi, mutta tuollaista en muista. Myös tunnetasolla mitään siihen viittaavaa en muista kokeneeni. Paitsi kerran ollessani teini-ikäinen ja yötä ukin luona, hän sanoi jotenkin niin, että hän haluaa saada yhteyden minuun. Mutta en pitänyt tuota mitenkään ihmeellisenä, vaan ajattelin sen tarkoittavan henkistä yhteyttä.

Pääsin ripille 1984

Eristäytyneisyyteni yläasteella aiheutti sen, että en voinut edes ajatella seurustelevani kenenkään pojan kanssa. Lisäksi suhteen luominen niin vastakkaiseen sukupuoleen kuin samaankin sukupuoleen ystävänä, oli jo itsessään haastavaa. Olin niin lukossa itseni kanssa. Näin ollen ihastukseni kohteetkin olivat kaukoihastuksia.

Pienimuotoista hyväksikäyttöä muistan tapahtuneen kerran ollessani noin kahdeksannella luokalla ja matkalla bussissa takapenkillä kotiin. Kylän aikuinen mieshenkilö alkoi kosketella minua ja en osannut siihen tehdä yhtään mitään. Toinen selvä muistikuvani teini-iässä on meillä kotona keittiössä, kun kylän kauppias, naishenkilö, toi meille ruokatavarat kotiin ja kosketti rintojani.

Mieleeni tuli myös eräs häiritsevä tapaus, kun olimme mieheni kanssa viemässä ruokia jo edesmenneelle isoveljelleni, niin jossain vaiheessa, ehkä halatessamme, isoveljeni suuteli minua suulle. Se ei ollut oikein. Tämä veljeni oli myös alkoholisti, mutta hän ei ollut tuolloin humalassa.

Muistan puhuttaneen, että isällä oli voimakas seksuaalivietti, kun taas äidillä ei niinkään ollut. Kerran isän valkoisesta karvalakista nauhat jäivät umpisolmuun ja hän pyysi minua niitä aukaisemaan. Minusta se oli epämiellyttävää. Koin, ja muistan siskoni myös kokeneen isäni seksuaalisesti häiritsevänä, kun hän tuli kylpytakissaan saunasta. Se oli sellainen epämukava yleistunnelma.

Isä ei kuitenkaan koskaan epäasiallisesti kosketellut minua.

Nuorena aikuisena minulla ei ollut edelleenkään poikakaveria. Kokemukset miesten kanssa jäivät lähinnä yhden illan jutuiksi, joita itselläni oli jonkin verran, vaikka olinkin uskossa, ennen kuin menin naimisiin mieheni kanssa. Hän on ollut minun ensimmäinen kunnon miessuhteeni elämäni aikana ja naimisissa olemmekin saaneet olla jo yli 21 vuotta.

Sveitsissä käymässä tulevan aviopuolisoni kanssa 2004.

Miksi kaivella tällaisia asioita siis? Haluan ymmärtää itseäni ja käyttäytymistäni. Siksi.


sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Itsensä voittamisesta

Mietin sitä, että miksiköhän tällaisena jännittäjänä ja pelkääjänä aina hakeudun ja päädyn tilanteisiin, jotka ovat ylisosiaalisia tai muuten vain rohkeutta vaativia kohteita. Vaikka huominen tilaisuus Kannelmäen kirjastossa, jossa luen kirjaani.
Yksi syy on se, että haluan oikeasti pitää esillä itselleni tärkeitä asioita ja samalla saada niille näkyvyyttä. Vaikka se sitten todellisuudessa olisikin pienimuotoista, niin kuitenkin se, että ainakin on tullut yritettyä.
Parhaimmillaan jopa välillä nautin esillä olosta.
Tämä on tällainen dilemma kohdallani; pelottava ja jännittävä tilanne vs jos tilanne menee hyvin, siitä voi jopa nauttia tai ainakin saa tyydytystä siitä, että on mennyt ja tehnyt peloista huolimatta.

Voisiko selitys tälle olla oikeasti se, että tällainen rohkeus on kuitenkin osa todellista minääni. Jos minulla ei olisikaan näin voimakkaita sosiaalisia pelkoja, niin mitähän minä mahdollisesti tekisinkään? Toisaalta tällöin en olisi ehkä juuri se minä, joka nyt olen. Saattaisin olla kovempi ja kylmempi ihminen, kuka tietää. Minulla on tapana ajatella, että asioilla on tarkoituksensa ja tämä kumpuaa vahvasti uskostani Jeesukseen. Ilman Jumalan sallimusta ei tapahdy hyvää eikä pahaa. Ja langenneessa maailmassa kun kerta elämme, osaksemme ovat tulleet myös kärsimykset, joilta kukaan ei välty täällä maan päällä ollessaan oli sitten uskossa tai ei.

Meidän tehtävämme on kuitenkin pyrkiä lieventämään kärsimystä maailmassa, niin omassa kuin muiden elämässä. Näin ajattelen. 

Olen käsitellyt lukemattomissa blogiteksteissäni voimakasta sosiaalista jännittämistäni ja pelkojani. Ne ovat niin sinnikkäästi vaan osa itseäni, vaikka kuinka niistä yritän pyristellä pois, niin sieltä ne vaan kumpuavat uudelleen ja yhä uudelleen rohkeidenkin hetkien ja päivien jälkeen.

Elämä on sellaista tasapainoilua pelosta rohkeuteen. Ja juuri, kun aloin hetken ajatella, että olenpa rohkea, huomaan jälleen olevani heikko sekä haavoittuvainen ja pelkääväni muita ihmisiä, jopa välillä itseänikin.

Yksinkertaisesti, olla ihminen, siinä on elämänmittainen matka ja määränpää ei useimmiten suinkaan ole se, että tulisi suuremmaksi tai rohkeammaksi, vaan, kuten vuosien saatossa, viimeistään keski-iän jälkeen huomaa, elämä on rajallista ja näin ollen myös itse on hyvinkin rajallinen.

Silti haaveita on hyvä ja tärkeä olla pitkin elämää. Ne ovat suorastaan elämän suola. Ja kyllä, on lupa haaveilla myös suuria. Ja kukaties, joskus ne toteutuvatkin. Tämän lisäksi pyrkiä pitämään mielessä se, että olisi kiitollinen pienistäkin asioista ja näkisi kaunista ja hyvää ympärillään, myös elämän rosoisissa puolissa.