Äidin muisto

 

Kaksi vuotta sitten äiti eli viimeistä kevättä. Rakas äiti on ollut jo ihan jonkin aikaa siellä Taivaan kodissa.

Jotenkin tuntuu, että siitäkin ajasta, kun äiti pystyi vielä kommunikoimaan, siitäkään ei ole pitkä aika. Ihmisen aika täällä maan päällä on parhaimmillaankin, vaikka se on inhimillisesti melko pitkä aika, niin kuitenkin yllättävän lyhyt. Ihmisen elämän rajallisuus laittaa elämää ihan omaan perspektiiviinsä. Elämä on lahja, kallisarvoinen lahja, kuinka pitkä se sitten onkaan itse kullakin. Mä näen äidin elämän niin kauniina ja esimerkillisenä.

Yllä olevan olen kirjoittanut facebookiin, kun sieltä muistoista tuli käynti äidin luona juuri tänä päivänä kaksi vuotta sitten 23.3.2024. Yllä oleva kuva on myös tuolta päivältä.

Äitimme syntyi juuri ennen sotia vuonna 1936 vanhimpana lapsena perheeseen, jossa oli ennestään syntynyt peräti neljä lasta joko kuolleena tai niin, että menehtyivät varhain. Äiti mainitsikin, että hän on syntynyt kuoleman kohtuun. Se kuulostaa aika hurjalta, mutta tottahan se on. Niin oon muuten minäkin ja kaksoisveljeni; ennen meitä syntyi isoveli kuolleena. Mutta äiti sai sitten meidät kaksoset. Äidillä oli välillä ikävä tätä kuolleena syntynyttä lasta. En ihmettele ollenkaan! Hän on meidän isoveljemme. Meitä siis kaiken kaikkiaan on ollut seitsemän lasta!

Äiti pienenä

Äiti oli juuri sellainen äiti, kuin äidin vaan toivoo olevan; läsnäoleva, ihmisrakas, hoiti kodin ja puutarhan sekä laittoi maailman parasta ruokaa! Voi että ne äidin tekemät karjalanpiirakat ja rahka- sekä mustikkapiirakat! Puhumattakaan itse tehdystä ruisleivästä. Ai nam! 

Keittiössä leipätaikina kohoamassa joskus 1990- luvun alussa.

Näin jälkikäteen tuntuu ikäänkuin turhalta, että minäkin välillä äidin kanssa kinastelin. Mutta se kuului minun kasvukipuihini ja itsenäistymiseeni, joka minulla tapahtui vasta tavallista myöhemmin. Äiti itse oli luonteeltaan tasapainoinen ja hänellä oli vahvat hermot. Niitä on kyllä tarvittu meidän perheessämme, jossa myös asui alkuaikoina useamman vuoden ajan isän äiti, anoppi, joka oli voimakastahtoinen ja hänellä oli todennäköisimmin jotain luulosairauttakin. Mutta äiti ja mummo saivat sovittua kaiken ennen mummon, isän äidin kuolemaa. Isäkin, äidin puoliso, oli voimakastahtoinen luonne. Mutta niin he vaan yhdessä elivät niin myötä- kuin vastamäessäkin. Isän ansioksi on kyllä laitettava mm se, että hän piti hyvää huolta taloudestamme.

Äidin puutarha oli täynnä kukkia ja kasveja sekä marjapensaita ja puita. Meillä oli aika iso tontti. Yritän tähän löytää jonkun kuvan äidistä ja kukista sekä puutarhasta. Tiedän ainakin yhden kuvan, sen jossa äiti ja isä ovat kahdestaan kotipuutarhassa lähdössä jonnekin juhliin.

Äiti ja isä ovat siellä Taivaan kodissa molemmat! Siitä iloitsen. Kiitollisena äidilleni ja isälleni. Äiti ei koskaan katkeroitunut, vaikka meidän perheessäkin oli kaikenlaista tragediaa ja haastetta. Se on sellainen piirre, jonka haluan myös itselläni säilyvän, että en katkeroidu. No juuri nyt ei ole mitään aihettakaan siihen. Elämässä on myös käynyt monta asiaa hyvin.

Merkityksellistä matalalentoa?

Kuuntelen Bob Carlislen Butterfly Kisses & Other Stories levyä. Yritän samalla saada merkitystä tähän olotilaani.

Olen joutunut vointini vuoksi perumaan keikkaa sekä tänään skidikirkon avustamisen.

Tosiasia on, että mulla on ollut todella PALJON vapaaehtoishommia sekä työkeikkoja. Olen yrittänyt ainakin osaa niistä karsia pois. Tarvitsen saada stressitasot matalaksi, kuten psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi torstain ja perjantain välisenä yönä päivystyksessä. Oli muuten hyvä päivystyskerta. Tosin koko Meilahden yhteispäivystyksessä ei näkynyt ristin sielua, sairaala tiloineen ammotti tyhjyyttään. Erikoinen päivystyskäynti sen suhteen.

Tällä viikolla mulla oli itselleni liian rankka keikkavuoro. Tämän lisäksi koin vahvasti, että kampaajalla hiustenvärjäys meni pahasti pieleen. Eipä se mun melko hauraaseen psyykeeseen muuta tarvinnutkaan, kun alkoi ahdistustaso nousta. 

Voisinko jotain oppia tästä alamäestä? Nytkin väsyttää ja mieli on matalalla. Haluan saada jotain merkitystä tähän olotilaani. Tahtia on vähän hiljennettävä. Mutta että päivät eivät menisi sitten liikaa tietokoneruutuun tuijottamiseen ja somessa pyörimiseen.

Sosiaalisiin suhteisiin on niin helppo ratkaisu tuo sosiaalinen media ja itselläni lähinnä facebook. Se korvaa niitä sosiaalisia suhteita ja päiväkirjaa myös pitkälti.

Ihminen on luotu tekemään työtä ja luomaan asioita. Mutta entä minä ja kaltaiseni, kun voimat ehtyvät? Mikä merkitys tällaisilla ajoilla on? Haluaisin löytää sitä syvempää merkitystä näihin olotiloihin. 

Aina ei jaksa olla antava osapuoli. 

"When there is nothing left to give, you loose your sense of humour."

laulaa Cliff Richard eräällä kappaleellaan. Ja se on niin totta.

Levätä. Ihan luvan kanssa. Siitäkö tässä on kyse? 

Muistaa samalla - tai oikeammin harjoitella samalla olemaan armollinen myös itselleen.

Amy Grant_The Me That Remains

Bob Carlisle_We Fall Down

Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi

 Kaikkien diagnoosien ja persoonallisuuspiirteiden keskellä on hyvä muistaa, että elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi. On myös tärkeää, että ei liikaa uppoudu ja keskity omaan itsetutkiskeluun. Elämme kuitenkin niin individualistista aikaa, jossa korostetaan ja jopa korotetaan ihmistä itseään, että se ei tee hyvää lopulta ihmiselle. Tai en minä voi sanoa toisten puolesta. Olemme luotuja toisiamme varten. 

Mikä sitten on sopiva suhde oman itsen tutkisteluun ja toisaalta kodin ulkopuolisiin ihmissuhteisiin? Jokainen meistä on tietenkin tässä asiassa erilainen. Ehkä yksi suuntaviiva on se, mikä tuntuu itselle mielekkäältä. Jos jokin alkaa liikaa haittaamaan joko omaa sisintä tai muuten päivittäistä elämää, niin tuolloin on hyvä tarkistaa, olisiko aika kiinnittää katse itsestä ulospäin, toisiin ihmisiin.

Itselleni tekee hyvää muiden auttaminen. Koen sen mielekkäänä ja siitä saa itsekin hyvän mielen.

Itsekeskeisyyteen vielä mennäkseni, professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut uuden teoksen Itsekkyyden aika: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin, WSOY, 2.painos, 2026.

Tässä psykologi, professori Liisa Keltikangas-Järvinen Kuuntelija podcast haastattelussa youtubessa: 

Saakoon tämä haastattelu puhua puolestaan kirjaimellisesti.

Olenko otrovertti

 Kaks Plussassa oli mielenkiintoinen artikkeli otrovertistä. En muista aiemmin kuulleeni tätä määritelmää. Voisin ajatella, että minussa on varmaan jonkin verran otroverttiyttä. Vai voisiko olla paljonkin.

Tosin olen kokenut kuuluvani perheeseeni. Mutta kyllä, viihdyn omissa oloissani paljon. Onko se jäänne nuoruuden eristäytyneisyydestä? Mussa on myös introverttiyttä. En varmaan ikinä ole ollut varsinaisesti extrovertti. En kaipaa koko ajan ainakaan ihmisiä ympärilleni. Mutta sitten mussa on myös halu auttaa muita ihmisiä. Hmm. Meissä ihmisissä on monia puolia.

https://kaksplus.fi/lapsi/tallainen-persoonallisuustyyppi-on-otrovertti/?

Tämä artikkeli herättää minussa ajatuksia ja jonkinlaisia ahaa- elämyksiä siitä, että voisin todellakin olla jonkin verran ainakin otrovertti. Se selittäisi mun lähes sisäsyntyisen sosiaalisen jännittämiseni. 

Ainakin ryhmissä mun on vaikea tuntea kuuluvani joukkoon. 

Taidanpa ihan googlettaa tätä termiä otrovertti, mitä kaikkea netti tarjoaakaan tästä aiheesta.

Otrovertti onkin ihan uusi persoonallisuustyyppi: 

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/0dc9782e-15c3-4d92-ab31-a630cdd40119

"Otrovertit tuntevat usein, että he eivät kuulu joukkoon. Persoonallisuustyypin ihmiset ovat tunne-elämältään hyvin itsenäisiä, ja he keksivät paljon omaperäisiä ideoita.

Otroverteille on ominaista kulkea eri suuntaan kuin muut. Heidän voi olla vaikeaa olla tilanteissa, jotka perustuvat yhteenkuuluvuuden tunteelle."

Tuossa Iltalehden artikkelissa oli toisaalta paljon sellaista, mikä ei mielestäni kuvaa minua.

"Toisin kuin introvertit, otrovertit eivät välttämättä uuvu sosiaalisesta kanssakäymisestä, ja he voivat olla hyvinkin seurallisia. Usein he saattavat olla pidettyjä tai suosittuja ihmisiä. Heidän on kuitenkin vaikeaa mukautua siihen, mitä ihmisryhmä kollektiivisesti ajattelee."

Mä taas koen, että uuvun liiallisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tai ainakin tarvitsen taukoa ja omaa oloa vastapainoksi sosiaalisille suhteille. Enkä myöskään jaksa mennä eri tilaisuuksissa ja tapahtumissa samalla lailla kuin nuorempana.

Tärkeintä kuitenkin niin näissä eri persoonallisuustyypeissä kuin psyykkisissä diagnooseissakin on se, että olemme kaikki arvokkaita juuri sellaisena kuin olemme. Nämä auttavat meitä silti parhaimmillaan ymmärtämään niin itseä kuin muita.

Tammikuu 2026

Kirjaimellisesti 1.1.2026 alkoi alaselkäkipuni ja sitä on kestänyt aina näihin päiviin saakka eli yli 3 viikkoa. Luulin, että kipu olisi jo lähes kokonaan hellittänyt kipulääkkeillä, mutta juuri äsken olin ilmeisesti huonossa asennossa ja kipu tuli uudestaan. Huomenna olisi tulehduskipulääke Etoricoxib 120 mg viikon kuurin viimeinen tabletti. Aiemman kuurin otin niin, että siinä oli viikko väliä, sillä 1. kuurin jälkeen selkä tuntui hyvältä, niin en tuolloin jatkanut toista kuuria.

Olen käynyt Meilahden yhteispäivystyksessä, tehnyt omaoloarviota, soittanut 116117 päivystysapuun sekä omalle terveysasemalle, josta sain sitten kunnon kipulääkkeet, Etoricoxib 120 mg tulehduskipulääkkeen 1-2 viikon kuurina ja Gabrion 300 mg hermokipulääkkeen 3krt/vrk:ssa. Lääkkeet ovat hyvin lievittäneet kipua. Otan kohta Gabrionin.

Olen joutunut perumaan työkeikkojani Mehiläisessä. En ole toistaiseksi tässä kuussa ollut vielä yhdelläkään työkeikalla. Vanhuksen luona olen pystynyt käymään, sillä siihen ei kuulu mitään nostelua tai vastaavaa. Lisäksi aloitin Saalemissa skidikirkossa avustajana tällä kertaa, sillä en ehtisi olla ohjaajana, koska tarvitsen suunnitteluun aina melko paljon aikaa.

Sisällä olen ollut paljon, ihan vaan tässä koneen ääressä somessa; lähinnä facebookissa ja välillä X:ssä käynyt. Lisäksi oon lähes tauotta kuunnellut omia cd-levyjäni ja vähän kasettejakin.

Kotona on ollut mukavaa olla. Olemme mieheni kanssa suorastaan kotikissoja. En siis ole paljoakaan kärsinyt siitä, että ei ole sosiaalisia suhteita enempää. Olen kyllä whatsapp viestejä ja tekstareita laitellut sekä on tullut soiteltua joidenkin ystävien kanssa.

Mitäs muuta. Vaatteita olen tilaillut paljon. Se on mun yksi heikkous aina välillä.

Toivon, että selkäkipuni voisi mennä jo ohitse. Otin sen Gabrioninkin. Mutta koko elämäni, iloni ja kipuni ovat Jumalan kädessä. Se on turvallista tietää. Häneltä ei mikään ole salassa, Hän näkee ja kuulee jokaisen huokauksenikin.

Amy Grant_The Feeling I Had

Amy Grant_Innocence Lost