Pienenä mun haaveammattini oli opettaja. Sitä lähimmäksi olen päässyt koulunkäyntiavustajan työssä eri kouluissa sekä lastenhoitajana päiväkodeissa.
Entä jos mulla ei olisikaan tätä voimakasta sosiaalista jännittämistä ja pelkoja eikä mun diagnoosejani, vaan olisinkin psyykkisesti terve. Luonnollisesti terveenä oleminen ei veisi psyykkisiä voimavaroja samalla tavalla kuin nyt vie, vaan energiaa vapautuisi muuhun elämiseen.
2000- luvun alussa hain yliopistoon kasvatustieteitä lukemaan, vaan en päässyt. Luultavammin siis tarvittaisiin enemmän vielä älyäkin tämän sairaushistorian lisäksi. Toisaalta sinnikkyydellä yliopistossa voisi hyvinkin pärjätä, kunhan riittäisi motivaatiota lukea eri aineita. Yksi mun haaveammatti on siis ollut aikuisenakin opettaja. Vaan ei oikeastaan enää. Mulla on jo ikää yli 50 vuotta ja työelämä on mennyt kouluissa ja päiväkodeissa niin vaativaksi ja stressaavaksi.
Lapsena leikittiin kotia ja oltiin äitejä. Koti oli milloin itse rakennettu talvella lumesta; muistan yhden hienon kodin, jossa oli sohvakin lumesta tehtynä ja keittiössä hieno vanhanajan uuni. Kesäisin ja syksyisin koti oli vaikkapa metsään rakennettuna tai sitten leikin kotia meidän vanhassa leikkimökissä. Tällä kaikella haluan sitä kertoa, että jos olisin terve tai terveempi, niin olisin mahdollisesti äiti. Pidän lapsista ja tulen lasten kanssa melkolailla hyvin toimeen. Olenhan työnikin tehnyt lasten parissa.
Myös työsuhteeni olisivat todennäköisimmin kestäneet pidempään ja stressinsietokykyni olisi vahvempi.
Kun rehellisiä ollaan, niin enhän minä olisi silloin enää minä, jos olisin ns terve. Olen syntynyt juuri siihen perheeseen, niiden rakkaiden vanhempien lapseksi, johon Jumala on minut tarkoittanut. Sisarukseni, siskoni ja veljeni ovat mulle myös rakkaita juuri omina itsenään. En ehkä ymmärtäisi erilaisuutta samallalailla kuin ymmärrän sitä nyt. Entä herkkyys? Olisiko sitä minussa yhtä paljon. Varmaan ei. Saattaisin olla kovempi ja kylmempi muita ihmisiä kohtaan, kuka tietää.
Tällaista ajatusleikkiä on silti ihan mielenkiintoista tehdä. Se antaa kuvaa siitä, mihin minä voisin pystyä.
Elämä kuitenkin koostuu valoista ja varjoista. Ellei ole kohdannut pimeyttä, ei voi nähdä valoakaan niin kirkkaana. Kaikella elämässämme on tarkoituksensa. Mitään ei tapahdu ilman Jumalan sallimatta, ei hyvää eikä pahaa. Minä saan turvallisesti olla juuri tällainen kuin miksi minut on luotu. Minun tehtävänäni on nimenomaan olla juuri se, miksi minut on luotu ja etsiä polkuja ja tietä eteenpäin kulloisessakin tilanteessa. Ajattele, jokainen tie joka minua johdattaa, johdattaa Hänen luokseen. Ajatus on Amy Grantin laulusta Every Road.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti