Kipukohtia elämässäni - Nuoruuteni eristäytyneisyys

                                  

Katsellessani nuoruuden kuvaa itsestäni, jonka silloinen ystäväni otti minusta, tulee mieleeni se eristäytyneisyys, jota elin nuorena. Siitä muodostui poikkeava eristäytyneisyys, joka ilmeni tavallista voimakkaampana elämässäni.

Ajatukseni on yrittää löytää niitä syitä, jotka johtivat eristäytyneisyyteeni ja oireiluun, josta kärsin vieläkin, kohta 53- vuotiaana.

Olen aina ajatellut, että yksi iso asia, joka ei ole voinut olla vaikuttamatta, on perhettämme kohdannut tragedia itseni ollessa kuudennella luokalla. Tragediaa en ala vaitiolosyistä avaamaan sen enempää, sillä tarkoitukseni on julkaista tämä tekstini julkisena.

Olen ollut tavallista herkempi jo ihan pienestä pitäen. Synnyin nuorimpana kaksoisveljeni kanssa perheeseen, jossa oli jo ennestään neljä lasta; kaikkiaan siis meitä oli kuusi. Ja yksi syntyi kuolleena ennen meitä kaksosia. Kaikki olemme syntyneet 1960- luvulla. Äidillä on ollut siis todella iso työ meidän hoitamisessamme. Tosin minusta ja kaksoisveljestäni äitini on sanonut, että meitä ei tiennyt hoitavankaan! Olimme siis helppohoitoisia.

Lapsuudessamme perheessämme asui isän äiti, meidän mummomme, joka oli voimakastahtoinen nainen. Äiti on kertonut anopistaan joitain ikäviä asioita. He saivat kuitenkin sovittua kaikki asiat, ennen mummon kuolemaa. Äitini on antanut minulle esimerkin siitä, että ei ole katkeroitunut monien rankkojen elämän kokemusten äärellä. Toivon todella, että itse en katkeroituisi. Tähän mennessä olen siinä onnistunutkin.

Se, mikä saa minut kirjoittamaan tätä, on, että vielä nytkin, 52- vuotiaana, kärsin sosiaalisesta jännityksestä ja peloista. Niistä epämukavin on klassinen kahvikuppineuroosi, joka ilmenee itselläni voimakkaana pääntutina pelkona. Se on ollut itsepintaisena teini-iästä saakka. Muistan kun se alkoi. Vuosi oli vaihtunut ja elettiin vuotta 1985. Olin yhdeksännellä luokalla ja tuolloin jo pahasti eristäytynyt muista ihmisistä. Mitä se siis käytännössä tarkoitti? Se tarkoitti minun kohdallani sitä, että itselläni ei ollut paljoakaan ystäviä. Ehkä yksi ystävä, sama, joka oli myös lapsuudessani ollut hyvä ystäväni. En ollut kiinnostunut samalla lailla nuoruuden riennoista, kuten muut ikäiseni. Vietin paljon aikaa yksinäni, jota itse asiassa teen nykyäänkin.

Kesän 1983 vietin lähes kokonaan meidän yläkerran komerossamme. Se oli sellainen pitkä komero, jonne mahtui sellainen sohvasänky, jossa nukuin. Tämä kertoo aika paljon siitä, kuinka eristäytynyt olin.

Päiväkirja oli ja on edelleen tärkeä purkautumiskeino. Tuolloin se korostui vielä enemmän, vaikka alkuun en rohjennut sinne kertoa kaikkia asioitani. Aloin pitää päiväkirjaa ensimmäisen kerran joskus 7. luokalla. Kaksi ensimmäistä pienempää revin silloisesta ulkohuussista alas, kun ajattelin että veljeni kavereineen lukee niitä. Päiväkirjani ovat vuodesta 1984, jolloin pääsin ripille, tallessa, ja niitä onkin kertynyt reilut 40 kirjaa.

Tuolloin vuoden alusta 1985 koulun ruokalassa, mieleeni juolahti vaan, että entä jos pääni alkaisi tutista. Muistelen jonkun – nimenomaan koulun ruokalassa – aiemmin sanoneen, että ajatella, jos jonkun pää tutisisi koko ajan. Ja niin minä aloin uskomaan siihen. Olin sen verran jumissa itseni kanssa, että siitä tuli oikeastaan ihan heti alussa tosi piinallinen seuralainen, tästä uskomuksesta, että pää tutisee. Se seurasi minua luokkahuoneisiin ja aiheutti hankaluutta seurata opetusta ja tehdä muistiinpanoja taululta.

En kuitenkaan pinnannut koulusta ja kävin ruokalassa ”syömässä” sen minkä milloinkin pystyin. Pyörittelin ruokaa ja vein loput roskiin, en enää edes muista, mutta näin minun on täytynyt tehdä ja olin sitten lopun päivää nälkäinen, jos en ollut saanut syötyä.

Lapsena olin ukin tyttö, samoin kuin siskoni oli ollut. Ja nuorenakin vietin ihan jonkin verran aikaa ukin seurassa.

Mutta koulussa olin lähes koko ajan yksin. Paitsi kyllä mua varmaan yritettiin välillä saada mukaan ja olin joidenkin ystävällisten luokkalaisten seurassa välillä. Mutta se yksinäisyys ei varmaan ollut pahinta. Sillä en olisi oikein osannut olla kenenkään kanssa. En olisi keksinyt juteltavaa tai muuten osannut olla muiden kanssa.

Kun yläaste loppui, itselläni ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja muita kuin lukio. Tuskin olisin sosiaalisesti pärjännyt ammattikoulussa ja muutenkin oikein hyvä ratkaisu, että kävin lukion, vaikka se olikin omalla tavallaan haastavaa. Koin, että meillä ei ollut kovinkaan hyvä luokkahenki, vaikken siis itse ollut kenenkään kanssa ystävänä. Muistan, kun eräs poika yritti rohkaista mua menemään muiden mukaan, mutta en osannut, en kyennyt. Mulla ei ollut sosiaalisia taitoja kehittynyt ja kova jännitys ja ihmispelko eivät näitä taitoja kartuttaneet luonnollisestikaan.

Silmälasit sain joskus lukion toisen luokan alussa, oisinko saanut ne jo kesällä. Silmälasit auttoivat tietenkin näkemään paremmin, mutta eivät kohentaneet itsetuntoani.

Sitten myös olimme kaikki vielä sellaisessa iässä, että mua jonkin verran kiusattiin sanallisesti, keksittiin haukkumanimi ja joillain muillakin tavoilla kiusattiin, lähinnä siis sanallisesti. Joskus tunnilla minuun katsottiin ja sitten omiin ystäviin ja osoitettiin näin, että olin kummajainen, mitä itse asiassa olinkin. Eihän se ollut heidän vikansa. Pääsin myös lyhkäiseksi kirjoitukseksi johonkin koulun lehteen. En siis mitenkään mairittelevassa mielessä. Kiusaamiseni ei ollut mitenkään rankkaa, mutta ikäväähän se oli silti. En osannut millään lailla puolustautua, kun mulla ei ollut mitään keinoja siihen.

Sen haluan sanoa tähän kuitenkin, että olen antanut anteeksi kiusaajilleni.

Mutta siis kaikesta huolimatta kirjoitin ylioppilaaksi, mikä oli oikeastaan ihme. Lisäksi abivuonna, kirjoituksiin lukemisen aikana hankin itselleni piilolinssit ja mulla oli permanentti ja aloin käyttää meikkiä, niin oloni kohentui, kun huomasin olevani ihan viehättävän näköinen. Se ei silti poistanut piinallista pääntutinapelkoani.

Mikä olisi saanut minut avautumaan yläasteella ja lukiossa niin, että se olisi poistanut pelkoni ja jännitykseni? En todellakaan tiedä. Tämä jännitys ja pelko, joka minussa on edelleen, on ikäänkuin sisäänrakennettu minuun. Siihen auttaa kyllä lääkitys. Ja tarvittavan, rivatrilin avulla aikoinaan suoritin yo-merkonomin tutkinnon, kävin töissä ja suoritin koulunkäyntiavustajan tutkinnon sekä tein jälleen töitä ja opiskelin vielä lähihoitajaksi myöhemmin.

Stressinsietokykyni ei ole ollut ikinä kovin vahva, vaikka olenkin tarvittaessa sitkeä ja päättäväinen. Pisin työsuhteeni onkin kestänyt reilun 2 vuotta ja muut työsuhteet sitten sitä vähemmän aikaa. Ihan viimemmäksi olenkin tehnyt pitkän aikaa pelkästään keikkatöitä ja sijaisuuksia. Näitäkään en jaksanut ja olen nykyään kuntoutustuella.

Yläasteella ja lukiossa en saanut ammattiapua. Sitä hain sitten vasta myöhemmin ja toki sain. Ja sain mainitsemani lääkityksen tai sanotaan lääkitykset ja diagnoosit, jotka ovat vuosien myötä himpun muuttuneet.

Haluaisin löytää ne juurisyyt tähän sosiaaliseen jännitykseeni ja pelkoihini. Kasvatuksesta nousee paljon sellaista, minkä on täytynyt vaikuttaa. Isäni oli voimakastahtoinen ja saimme ankaran autoritäärisen uskonnollisen kasvatuksen isän puolelta. Isä oli toki oman aikansa kasvatti ja entisaikaan kasvatettiin Herran kurissa ja nuhteessa. Ja isässä oli paljon myös hyvää. Hän piti taloudesta hyvän huolen ja hänen kanssaan syntyi hyviä keskusteluja ja tuli välillä harrastettua liikuntaa isän kanssa. Isä oli veteraaniurheilija ja urheili ihan kisoissa asti. Äiti on taas aina ollut ihmisrakas.

JOS vain tietäisin, mikä on se perussyy tähän invalidisoivaan pelkooni ja jännitykseeni, niin toki sen kertoisin. Olen tähän yrittänyt kertoa jotain tästä ongelmastani. Sosiaaliset jännitykset ja pelot eivät itse asiassa ole aina minua vaivanneet niin pahasti, johtuen juuri siitä että on ollut lääkitystä ja on ollut parempia jaksoja elämässä tämän suhteen. Olen ollut yllättävän rohkeissakin tilanteissa ajatellen vaivaani. Ja työni on ollut sosiaalista.

Kaikesta huolimatta haluan uskoa edelleen elämään ja tulevaan kuin myös tähän hetkeen. Siihen, että tulee hyviä päiviä ja hyviä hetkiä ja aikoja, niinkuin on tähänkin mennessä tullut.

Entä kuinka voisin rohkaista muita, joilla on vaikea sosiaalinen pelko ja jännitys elämässään?

- Älä jää yksin. Hae ammattiapua, sitä on saatavana.

- Tee sitä, mistä pidät.

- Altista itseäsi muiden ihmisten seuraan. Helsingissä on ainakin aikaisemmin ollut mm Ahdistuksenhallintakurssi, jollaisen olen itsekin käynyt. Erilaisissa tukea antavissa ryhmissä on hyvä käydä.

- Pidä kiinni ystävistäsi, joita sinulla on. Jos sinulla ei ole ystäviä, käy erilaisissa ryhmissä, joissa voi tutustua toisiin samoista ongelmista kamppailevien kanssa.

- Muista: olet arvokas juuri sellaisena kuin olet ilman mitään suorituksia!

Yksi mottoni:

PIDÄ PÄIVÄKIRJAA, JONAIN PÄIVÄNÄ SE YLLÄPITÄÄ SINUT!

- Mae West -