Raamatussa on vuoden jokaiselle päivälle kehoitus "Älä pelkää".
Mikä on se syvin syy, joka saa pelkäämään? Mikä saa minut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen pelkäämään ja jännittämään ihmisiä? Se menee välillä pois, kun vaikkapa altistaa itsensä erilaisille sosiaalisille tilanteille. Mutta pois minusta se ei tunnu vaan lähtevän. Se on syöpynyt syvälle minuun. Sen kanssa on täytynyt yrittää opetella elämään. Mennä pelkoja kohti. Mennä kuitenkin, vaikka pelottaa.
Tiedän, kasvatuksella on oma osansa pelkojeni kanssa. Olen sanonutkin, että isä oli voimakastahtoinen ja kasvatti meitä Herran kurissa ja nuhteessa. Saimme autoritäärisen uskonnollisen kasvatuksen isän puolelta. Isä antoi myös selkään remmillä. Minä en saanut kertaakaan selkäsaunaa. Olin senverran kiltti ja herkkä jo pienenä.
Äiti taas on ollut aina ihmisrakas. Hänellä on lisäksi ollut vahvat hermot.
Sitten oli se nuoruuteni eristäytyneisyys, josta olen kertonut ensimmäisessä blogikirjoituksessani. Sen on täytynyt vaikuttaa. Kuten perhettämme kohdannut tragedia.
Kuinka tässä vaiheessa elämääni pääsisin sellaiseen tasapainoon ja luottamukseen itseäni kohtaan, että pelot voisivat lieventyä. Uskon siihen, että itsensä hyväksyminen, omien heikkouksien, vajavaisuuksien hyväksyminen auttaa asiassa. Olen tärkeä ja rakas. Senverran tulee olla itserakkautta, että sen voi sanoa. Se täytyy voida sanoa itselle.
Huomasin erään asian tiimoilta, kun jännitin todella paljon erästä tilannetta, niin kun sain sanottua, mikä mua jäi vaivaamaan siinä tilanteessa tälle henkilölle, jota olin jännittänyt, niin se jännitys kaikkosi täysin kokonaan! Hän kertoi sitten omia kokemuksiaan vielä siihen ja ymmärsi mua. Tahdon tällä sanoa sen, että se, että toinen ihminen hyväksyy sut ja ymmärtää sua, sillä on parantava ja eheyttävä vaikutus. Eihän elämässä näin käy tosin läheskään aina. Mutta näitä kokemuksia me kaikki tarvitsemme riittävän määrän ja mielellään niin, että on edes joku elämässä, jolta tälläistä tukea saa. Ja minä tunnun tarvitsevan ihan loputtomasti sitä tukea ja rohkaisua. Ihan oikeasti. Mistä se kertoo? Huonosta itsetunnosta? Jostain syvällisestä asiasta, mitä on jäänyt vaille? Voi kun osaisin sen sanoittaa.
Palaan varmasti tähän vielä myöhemminkin kirjoituksissani, sillä haluan päästä syvimpään juureen pelkojeni kanssa.
On hyvä ja turvallista tietää, että kaikessa keskeneräisyydessämme ja vajavaisuudessamme on joku, joka rakastaa meitä ehdoitta. Joku joka tietää meidät salatuimpaan saakka. Häneltä ei ole mikään asiamme salassa. Hän tuntee meidät.
Vaikka tarvitsemme toinen toisiamme, niin todellinen ja kestävä turva on Jeesuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti