keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Taas jännittää

Mieli sanelee mun elämääni ja koko kroppaani. Mistä se jännitys taas putkahtikaan? Vatsassa tuntuu perhosia, väsyttääkin ja ajatukset ovat sellaisissa asioissa, että joku voi mennä pieleen. Saatan nolata itseni tai olla entistä jännittyneempi, jopa lukossa. Entä sitten? Olisiko se niin maata kaatavaa? Sillä hetkellä, kun se jännitys on ikävimmillään, se tuntuu kyllä maata kaatavalta. Tunne on nimittäin sen verran epämukava. 

Auttaako, jos laitan musiikkia soimaan? Kokeilen sitä. Pieni hetki... Laitoin Amy Grantin Somewhere Down The Road cd:n. Rauhallinen tempo ensimmäisessä kappaleessa. Amy Grantin ääni on myös rauhallinen ja tykkään siitä. Sanat myös rohkaisevat, lohduttavat. 

Hengitän syvään. Yritän saada näin enimpiä jännityksiä pois, mitä vielä on kropassa ja mielessä. Eihän se aina onnistu, mutta hengitysharjoituksia oon pitänyt hyvänä keinona jännittävään tai ahdistavaan oloon, milloin sen vain muistaa tehdä.

Uusien ihmisten tapaaminen tuo monta kertaa jännitystä, ei aina. Riippuu sen hetkisestä tilanteesta ja kuinka kemiat kohtaavat. 

Hengitys sisään...hengitys ulos... 

Ajattelen myös, että tämä kirjoittaminen helpottaisi oloani ja samalla jakaisin sisintäni sinulle, joka luet tätä. Ei mun oloni ole mitenkään katastrofaalinen. Jännitystä pukkasi vaan esiin. 

Ei pitäisi pyöriä liikaa oman itsen ympärillä. Se, että saa ajatuksia muuhun, helpottaa monta kertaa oloa. Olen tainnut sen jo sanoakin, että tuntuu, että jännitys ja pelot olisivat ikäänkuin osa persoonaani, niin syvällä minussa. Sieltä ne vaan aina jostain tulevat. Onko se menneisyys, mikä tuo ne esiin, syvään opittu tapa, joka on ikäänkuin liimattuna minuun. Vahvemmin tosin vielä kiinni minussa kuin mikään liima. Liima nimittäin usein irtoaa. Olisiko parempi puhua jostain kasvaimesta, joka on minussa. Pelkokasvain. Se pitäisi saada jotenkin leikattua pois. Nukutuksessa mieluiten, sillä pelkään useimmiten kipua. Vaikka tiettyihin kipuihin - puhun nyt sisäisistä kivuista - tottuu. Mutta ei niitäkään jaksa loputtomiin. Mitään pahaa oloa ei jaksa loputtomiin. Onneksi näin ei ole kohdallani tällä kertaa. 

Voin pääsääntöisesti ihan hyvin. Se ei vie silti sitä pois, että jännitys on osa minua, sisälläni asustava kasvain. 

Olen turvassa. Olen kotona. Olenko myös sisimmässäni turvassa. Itse asiassa monta kertaa olen. En aina. Välillä tunnen jopa olevani vieras itselleni. Se ei ole mukava tunne.

Haluan sanoa sen, että olen aikamoinen taistelija minäkin ollut nämä vuodet ja vuosikymmenet, jotka olen kärsinyt jännityksistä ja peloista ja siinä lisukkeena muista diagnooseistani. Hmm. Heti tuli sellainen olo, että korotan itseäni liikaa näin sanoessani. No mutta ei voi ainakaan sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Tämän sentään voin sanoa täydestä sydämestäni. 

Onneksi elämässä ei aina tarvitse taistella, vaan voi myös levätä. Levosta käsinhän olisi niin ihana voida ottaa koko elämänsä, mutta ei se niin yksinkertaista ole tässä elämässä. Olemme ihmisiä monine tunteinemme. 

Olemme nimenomaan ihmisiä rosoinemme ja kipuinemme. 

"You´re lovely even with your scars. Don´t try so hard."

- Amy Grant - 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti