Äidin muisto

 

Kaksi vuotta sitten äiti eli viimeistä kevättä. Rakas äiti on ollut jo ihan jonkin aikaa siellä Taivaan kodissa.

Jotenkin tuntuu, että siitäkin ajasta, kun äiti pystyi vielä kommunikoimaan, siitäkään ei ole pitkä aika. Ihmisen aika täällä maan päällä on parhaimmillaankin, vaikka se on inhimillisesti melko pitkä aika, niin kuitenkin yllättävän lyhyt. Ihmisen elämän rajallisuus laittaa elämää ihan omaan perspektiiviinsä. Elämä on lahja, kallisarvoinen lahja, kuinka pitkä se sitten onkaan itse kullakin. Mä näen äidin elämän niin kauniina ja esimerkillisenä.

Yllä olevan olen kirjoittanut facebookiin, kun sieltä muistoista tuli käynti äidin luona juuri tänä päivänä kaksi vuotta sitten 23.3.2024. Yllä oleva kuva on myös tuolta päivältä.

Äitimme syntyi juuri ennen sotia vuonna 1936 vanhimpana lapsena perheeseen, jossa oli ennestään syntynyt peräti neljä lasta joko kuolleena tai niin, että menehtyivät varhain. Äiti mainitsikin, että hän on syntynyt kuoleman kohtuun. Se kuulostaa aika hurjalta, mutta tottahan se on. Niin oon muuten minäkin ja kaksoisveljeni; ennen meitä syntyi isoveli kuolleena. Mutta äiti sai sitten meidät kaksoset. Äidillä oli välillä ikävä tätä kuolleena syntynyttä lasta. En ihmettele ollenkaan! Hän on meidän isoveljemme. Meitä siis kaiken kaikkiaan on ollut seitsemän lasta!

Äiti pienenä

Äiti oli juuri sellainen äiti, kuin äidin vaan toivoo olevan; läsnäoleva, ihmisrakas, hoiti kodin ja puutarhan sekä laittoi maailman parasta ruokaa! Voi että ne äidin tekemät karjalanpiirakat ja rahka- sekä mustikkapiirakat! Puhumattakaan itse tehdystä ruisleivästä. Ai nam! 

Keittiössä leipätaikina kohoamassa joskus 1990- luvun alussa.

Näin jälkikäteen tuntuu ikäänkuin turhalta, että minäkin välillä äidin kanssa kinastelin. Mutta se kuului minun kasvukipuihini ja itsenäistymiseeni, joka minulla tapahtui vasta tavallista myöhemmin. Äiti itse oli luonteeltaan tasapainoinen ja hänellä oli vahvat hermot. Niitä on kyllä tarvittu meidän perheessämme, jossa myös asui alkuaikoina useamman vuoden ajan isän äiti, anoppi, joka oli voimakastahtoinen ja hänellä oli todennäköisimmin jotain luulosairauttakin. Mutta äiti ja mummo saivat sovittua kaiken ennen mummon, isän äidin kuolemaa. Isäkin, äidin puoliso, oli voimakastahtoinen luonne. Mutta niin he vaan yhdessä elivät niin myötä- kuin vastamäessäkin. Isän ansioksi on kyllä laitettava mm se, että hän piti hyvää huolta taloudestamme.

Äidin puutarha oli täynnä kukkia ja kasveja sekä marjapensaita ja puita. Meillä oli aika iso tontti. Yritän tähän löytää jonkun kuvan äidistä ja kukista sekä puutarhasta. Tiedän ainakin yhden kuvan, sen jossa äiti ja isä ovat kahdestaan kotipuutarhassa lähdössä jonnekin juhliin.

Äiti ja isä ovat siellä Taivaan kodissa molemmat! Siitä iloitsen. Kiitollisena äidilleni ja isälleni. Äiti ei koskaan katkeroitunut, vaikka meidän perheessäkin oli kaikenlaista tragediaa ja haastetta. Se on sellainen piirre, jonka haluan myös itselläni säilyvän, että en katkeroidu. No juuri nyt ei ole mitään aihettakaan siihen. Elämässä on myös käynyt monta asiaa hyvin.

Merkityksellistä matalalentoa?

Kuuntelen Bob Carlislen Butterfly Kisses & Other Stories levyä. Yritän samalla saada merkitystä tähän olotilaani.

Olen joutunut vointini vuoksi perumaan keikkaa sekä tänään skidikirkon avustamisen.

Tosiasia on, että mulla on ollut todella PALJON vapaaehtoishommia sekä työkeikkoja. Olen yrittänyt ainakin osaa niistä karsia pois. Tarvitsen saada stressitasot matalaksi, kuten psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi torstain ja perjantain välisenä yönä päivystyksessä. Oli muuten hyvä päivystyskerta. Tosin koko Meilahden yhteispäivystyksessä ei näkynyt ristin sielua, sairaala tiloineen ammotti tyhjyyttään. Erikoinen päivystyskäynti sen suhteen.

Tällä viikolla mulla oli itselleni liian rankka keikkavuoro. Tämän lisäksi koin vahvasti, että kampaajalla hiustenvärjäys meni pahasti pieleen. Eipä se mun melko hauraaseen psyykeeseen muuta tarvinnutkaan, kun alkoi ahdistustaso nousta. 

Voisinko jotain oppia tästä alamäestä? Nytkin väsyttää ja mieli on matalalla. Haluan saada jotain merkitystä tähän olotilaani. Tahtia on vähän hiljennettävä. Mutta että päivät eivät menisi sitten liikaa tietokoneruutuun tuijottamiseen ja somessa pyörimiseen.

Sosiaalisiin suhteisiin on niin helppo ratkaisu tuo sosiaalinen media ja itselläni lähinnä facebook. Se korvaa niitä sosiaalisia suhteita ja päiväkirjaa myös pitkälti.

Ihminen on luotu tekemään työtä ja luomaan asioita. Mutta entä minä ja kaltaiseni, kun voimat ehtyvät? Mikä merkitys tällaisilla ajoilla on? Haluaisin löytää sitä syvempää merkitystä näihin olotiloihin. 

Aina ei jaksa olla antava osapuoli. 

"When there is nothing left to give, you loose your sense of humour."

laulaa Cliff Richard eräällä kappaleellaan. Ja se on niin totta.

Levätä. Ihan luvan kanssa. Siitäkö tässä on kyse? 

Muistaa samalla - tai oikeammin harjoitella samalla olemaan armollinen myös itselleen.

Amy Grant_The Me That Remains

Bob Carlisle_We Fall Down

Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi

 Kaikkien diagnoosien ja persoonallisuuspiirteiden keskellä on hyvä muistaa, että elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi. On myös tärkeää, että ei liikaa uppoudu ja keskity omaan itsetutkiskeluun. Elämme kuitenkin niin individualistista aikaa, jossa korostetaan ja jopa korotetaan ihmistä itseään, että se ei tee hyvää lopulta ihmiselle. Tai en minä voi sanoa toisten puolesta. Olemme luotuja toisiamme varten. 

Mikä sitten on sopiva suhde oman itsen tutkisteluun ja toisaalta kodin ulkopuolisiin ihmissuhteisiin? Jokainen meistä on tietenkin tässä asiassa erilainen. Ehkä yksi suuntaviiva on se, mikä tuntuu itselle mielekkäältä. Jos jokin alkaa liikaa haittaamaan joko omaa sisintä tai muuten päivittäistä elämää, niin tuolloin on hyvä tarkistaa, olisiko aika kiinnittää katse itsestä ulospäin, toisiin ihmisiin.

Itselleni tekee hyvää muiden auttaminen. Koen sen mielekkäänä ja siitä saa itsekin hyvän mielen.

Itsekeskeisyyteen vielä mennäkseni, professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut uuden teoksen Itsekkyyden aika: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin, WSOY, 2.painos, 2026.

Tässä psykologi, professori Liisa Keltikangas-Järvinen Kuuntelija podcast haastattelussa youtubessa: 

Saakoon tämä haastattelu puhua puolestaan kirjaimellisesti.

Olenko otrovertti

 Kaks Plussassa oli mielenkiintoinen artikkeli otrovertistä. En muista aiemmin kuulleeni tätä määritelmää. Voisin ajatella, että minussa on varmaan jonkin verran otroverttiyttä. Vai voisiko olla paljonkin.

Tosin olen kokenut kuuluvani perheeseeni. Mutta kyllä, viihdyn omissa oloissani paljon. Onko se jäänne nuoruuden eristäytyneisyydestä? Mussa on myös introverttiyttä. En varmaan ikinä ole ollut varsinaisesti extrovertti. En kaipaa koko ajan ainakaan ihmisiä ympärilleni. Mutta sitten mussa on myös halu auttaa muita ihmisiä. Hmm. Meissä ihmisissä on monia puolia.

https://kaksplus.fi/lapsi/tallainen-persoonallisuustyyppi-on-otrovertti/?

Tämä artikkeli herättää minussa ajatuksia ja jonkinlaisia ahaa- elämyksiä siitä, että voisin todellakin olla jonkin verran ainakin otrovertti. Se selittäisi mun lähes sisäsyntyisen sosiaalisen jännittämiseni. 

Ainakin ryhmissä mun on vaikea tuntea kuuluvani joukkoon. 

Taidanpa ihan googlettaa tätä termiä otrovertti, mitä kaikkea netti tarjoaakaan tästä aiheesta.

Otrovertti onkin ihan uusi persoonallisuustyyppi: 

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/0dc9782e-15c3-4d92-ab31-a630cdd40119

"Otrovertit tuntevat usein, että he eivät kuulu joukkoon. Persoonallisuustyypin ihmiset ovat tunne-elämältään hyvin itsenäisiä, ja he keksivät paljon omaperäisiä ideoita.

Otroverteille on ominaista kulkea eri suuntaan kuin muut. Heidän voi olla vaikeaa olla tilanteissa, jotka perustuvat yhteenkuuluvuuden tunteelle."

Tuossa Iltalehden artikkelissa oli toisaalta paljon sellaista, mikä ei mielestäni kuvaa minua.

"Toisin kuin introvertit, otrovertit eivät välttämättä uuvu sosiaalisesta kanssakäymisestä, ja he voivat olla hyvinkin seurallisia. Usein he saattavat olla pidettyjä tai suosittuja ihmisiä. Heidän on kuitenkin vaikeaa mukautua siihen, mitä ihmisryhmä kollektiivisesti ajattelee."

Mä taas koen, että uuvun liiallisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Tai ainakin tarvitsen taukoa ja omaa oloa vastapainoksi sosiaalisille suhteille. Enkä myöskään jaksa mennä eri tilaisuuksissa ja tapahtumissa samalla lailla kuin nuorempana.

Tärkeintä kuitenkin niin näissä eri persoonallisuustyypeissä kuin psyykkisissä diagnooseissakin on se, että olemme kaikki arvokkaita juuri sellaisena kuin olemme. Nämä auttavat meitä silti parhaimmillaan ymmärtämään niin itseä kuin muita.

Tammikuu 2026

Kirjaimellisesti 1.1.2026 alkoi alaselkäkipuni ja sitä on kestänyt aina näihin päiviin saakka eli yli 3 viikkoa. Luulin, että kipu olisi jo lähes kokonaan hellittänyt kipulääkkeillä, mutta juuri äsken olin ilmeisesti huonossa asennossa ja kipu tuli uudestaan. Huomenna olisi tulehduskipulääke Etoricoxib 120 mg viikon kuurin viimeinen tabletti. Aiemman kuurin otin niin, että siinä oli viikko väliä, sillä 1. kuurin jälkeen selkä tuntui hyvältä, niin en tuolloin jatkanut toista kuuria.

Olen käynyt Meilahden yhteispäivystyksessä, tehnyt omaoloarviota, soittanut 116117 päivystysapuun sekä omalle terveysasemalle, josta sain sitten kunnon kipulääkkeet, Etoricoxib 120 mg tulehduskipulääkkeen 1-2 viikon kuurina ja Gabrion 300 mg hermokipulääkkeen 3krt/vrk:ssa. Lääkkeet ovat hyvin lievittäneet kipua. Otan kohta Gabrionin.

Olen joutunut perumaan työkeikkojani Mehiläisessä. En ole toistaiseksi tässä kuussa ollut vielä yhdelläkään työkeikalla. Vanhuksen luona olen pystynyt käymään, sillä siihen ei kuulu mitään nostelua tai vastaavaa. Lisäksi aloitin Saalemissa skidikirkossa avustajana tällä kertaa, sillä en ehtisi olla ohjaajana, koska tarvitsen suunnitteluun aina melko paljon aikaa.

Sisällä olen ollut paljon, ihan vaan tässä koneen ääressä somessa; lähinnä facebookissa ja välillä X:ssä käynyt. Lisäksi oon lähes tauotta kuunnellut omia cd-levyjäni ja vähän kasettejakin.

Kotona on ollut mukavaa olla. Olemme mieheni kanssa suorastaan kotikissoja. En siis ole paljoakaan kärsinyt siitä, että ei ole sosiaalisia suhteita enempää. Olen kyllä whatsapp viestejä ja tekstareita laitellut sekä on tullut soiteltua joidenkin ystävien kanssa.

Mitäs muuta. Vaatteita olen tilaillut paljon. Se on mun yksi heikkous aina välillä.

Toivon, että selkäkipuni voisi mennä jo ohitse. Otin sen Gabrioninkin. Mutta koko elämäni, iloni ja kipuni ovat Jumalan kädessä. Se on turvallista tietää. Häneltä ei mikään ole salassa, Hän näkee ja kuulee jokaisen huokauksenikin.

Amy Grant_The Feeling I Had

Amy Grant_Innocence Lost

Tämän illan mietteitä joulukuussa

 Kirjoitin aiemmin otsikolla Työnhaun haasteita siitä, kuinka olin pettynyt Seureen.

https://newdaymy.blogspot.com/2025/08/tyonhaun-haasteita.html

Tällä hetkellä koen, että työsarallani menee ihan mukavasti. Pääsin Mehiläinen Kotipalveluihin keikkatöitä tekemään ja niitä on ollut siellä juuri sopivasti. Ero Seureen on siinä, että Mehiläisen Kotipalveluissa lastenhoitotyö tapahtuu asiakkaiden kodeissa. Siinä oli varsinkin alkuun totuttelemista, mutta mielestäni siihen on alkanut tottua.

Rakastan joulua! Lähes kaikki joulukortit olen saanut lähetettyäkin. Joulukorttien lähettäminen on mulla jokavuotinen perinne. Siihen kuuluu tärkeänä osana laittaa kortit aina kulloisenkin vuoden joulumerkeillä.

Joululahjoja en ole vielä ostanut. Antanut tosin jo yhden lahjan ( en ostanut ).

Väsymystä olen kokenut välillä melko paljon. Tämä vuosi ei ole siitä poikkeuksellinen, että olisi jo lunta. Sitä ei siis ole. On pimeää ja usein märkää ja harmaata.

Joululahjaksi olen toivonut Paavo Teittisen tieto Finlandialla palkittua kirjaa Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen, Gummerus 2025.

Olen myös tilannut Sanna Tilannon Ei toivottu tyttölapsi kirjan. Odotan sitä vielä, että saan siihen kirjoittajan omistuskirjoituksen.

 

Luvun alla ovat menossa nämä kirjat, joista viimemmäksi olen lukenut Katariina Hakaniemen Hän kuuli lintujen laulavan kirjaa. Kirja kertoo nuorisopsykiatri Mikaela Blomqvist-Lyytikäisestä. Kun hän oli nelikymppinen, hänen kehonsa alkoi muistaa jotain, jota hänen mielensä ei vielä muistanut. Lapsuusajan seksuaalisen hyväksikäytön paljastuminen veivät traumaoireista kärsineen Mikaelan psykoterapiaan ja psykiatriseen sairaalaan. Mikaela kuitenkin kuntoutui takaisin työelämään ja uskoo olevansa nyt parempi lääkäri kuin koskaan ennen. Mikaelan koskettava tarina todistaa, kuinka trauma voi pysäyttää elämän vuosikymmenien jälkeen ja kuinka siitä voi toipua ( kuvaus kirjan takaa ).

Joulumusiikista olen aina pitänyt ja parasta aikaa kuuluu 25 perinteistä joululaulua vuosikymmenten varrelta cd- levy 

Kuten Katariina Hakaniemen kirjan takakannessa lukee 

"Toivotonta tapausta ei ole", 

jätän tämän illan kirjoituksen tähän ajatukseen.

Kuka meistä on täysin psyykkisesti terve?

 Ensimmäinen vastaus kysymykseeni on jo lähes klassinen; meistä kukaan ei taitane olla täysin psyykkisesti terve. Elämme sen verran hektisessä ja levottomassa maailmassa, että se jo väkisinkin sairastuttaa osan meistä. Tai vähintäänkin saa voimaan pahoin.

Entä onko Suomessa oikeasti enemmän psyykkisesti sairastuneita kuin ennen? Ihmiset voivat huonosti ja menevät terveysasemalle, työterveyteen tai sitten heidät johdatetaan psykiatrian poliklinikalle, jos katsotaan, että vointi on sen verran huono. Kun ihminen otetaan hoitoon, niin jokin diagnoosi on annettava saadakseen vaikkapa Kela korvausta lääkkeistä. Lääketeollisuus onkin sitten ihan oma juttunsa. Monet lääkkeet auttavat ihmisiä ja jopa parantavat esimerkiksi kipua. Psyykelääkkeistä ja rauhoittavista sanoisin oman kokemukseni myötä, että niillä on paikkansa. Ne tasoittavat mieltä. Itse en esimerkiksi olisi pystynyt käymään ammatillisia opintoja ja olemaan työpaikoissa ilman tarvittavaa Rivatrilia. Olenkin maininnut tästä lääkkeestä useammassa kirjoituksessani.

Lääketeollisuuden kääntöpuoli on rahanahneus. Ja surullinen seuraus tästä monet ylilääkityt ihmiset. Mistä sitten tietää, että jokin lääke on itselle täysin turha, jos kerran lääkäri on sen määrännyt? Psyykelääkkeistä voisin ajatella, että sellaiset lääkkeet, joissa ei itse näe mitään vaikutusta tai jotka jopa aiheuttavat enemmän ikäviä sivuvaikutuksia kuin auttavat itse ongelmaan tai sairauteen. 

Iltalehti uutisoi tässä taannoin, että Suomessa olisi jopa 800 000 ihmisellä jokin persoonallisuushäiriö:

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/3cfa83ae-2286-4ac3-8ecd-e5209dd7fb40

Lukumäärä kuulostaa ainakin äkkiseltään pöyristyttävän isolta, jopa niin suurelta, että voiko tällainen pitää edes paikkansa. Luku on tullut Mielenterveyden keskusliitolta, jota itse pidän melko tai jopa hyvin luotettavana lähteenä. 

"Mielenterveyden keskusliitto kertoo, että persoonallisuushäiriöt ovat melko yleisiä: 5-15 prosentilla väestöstä on jokin persoonallisuushäiriö. Tämä tarkoittaa jopa yli 800 000 suomalaista.

Mielenterveysviikkoa vietetään 16. - 23. marraskuuta. Viikon tavoitteena on vähentää aiheeseen liittyvää stigmaa ja tarjota vertaistukea kaikille, joita aihe koskettaa."

Olisimmekin paljon onnellisempia ja terveempiä, jos rakkaus ja toisista välittäminen saisivat vaikuttaa jokaisen ihmisen elämän herkästä alkutaipaleesta aina sinne hauraaseen vanhuuteen saakka ja kaikkeen siltä väliltä. Mutta maailmassa tapahtuu juurikin ihmisten kesken ja usein ihan siellä ydinperheissä niin paljon pahaa, joka ei voi olla vaikuttamatta monen varsinkin herkemmän yksilön mielenterveyteen. 

Mitä itse voin tehdä oman ja toisen mielenterveyden hyväksi? Ainakin tarvittaessa hakea apua ammattiauttajilta. Pyrkiä kohtelemaan toista ihmistä ja itseä rakkaudesta ja armollisuudesta käsin. Jos omassa perheessä on ollut vääränlaisia kasvatusmetodeja, niin pyrkii että ei itse omalla käytöksellään vie niitä eteenpäin tuleville sukupolville. Omien voimavarojen mukaan olla ihminen ihmiselle. 

En minä pelkäisi mitään pahaa

Tänään vietetään maailman itsemurhien ehkäisypäivää. Olen tänään menossa kuuntelemaan luentoa Jokaisen kohtaamisen merkityksestä itsetuhoisesta kriisistä toipumisesta. 

"Pihlajaklubissa 10.9.2025 Aino Maijan vieraana on psykologian tohtori, yksilö-, pari- ja perhepsykoterapeutti Selma Gaily-Luoma keskustelemassa väitöstutkimuksensa pohjalta siitä, millainen merkitys kohtaamisilla palvelujärjestelmän ja ammattilaisten kanssa on itsemurhakriisin keskellä oleville."

Lainaus suoraan facebookista.

Kiinnostuin aiheesta joskus viikko-kaksi sitten, kun huomasin tämän ja päätin ilmoittautua siihen, vaikka aihe on rankka. Minua jonkin verran jännittää se, herättääkö tämä minussa kuinka paljon omaa historiikkiani itsetuhoisuudestani.

Yritän ajatella niin, että on erittäin tärkeää, että aiheesta voidaan puhua ääneen. Sillä itsemurha on tabuaihe eikä se ole mikään ihme. Se osuu niin ihmisen ytimeen ja aiheuttaa läheisissä sekä itsemurhaa yrittäneessä paljon tuskaa ja ajattelen, että myös häpeää, niinkuin moni psyykkinen oireilu tai diagnoosi.

Laitan tähän vielä aiemmin kirjoittamani blogikirjoituksen omasta itsetuhoisuudestani: 

https://newdaymy.blogspot.com/2022/05/itsetuhoisuutta-ja-sairaalakaynteja.html

Haluan lähestyä aihetta myös hengellisestä näkökulmasta, sillä usko antaa parhaimmillaan syvällisen turvan kaikkea ahdistusta ja tuskaa vastaan.

Jeesus on voittanut Getsemanessa ja viimeistään Golgatan ristin puulla meidän tuskamme ja kärsimyksen sekä kuoleman! Eikö hänellä jos kenellä ole valta ja voima koskettaa sisintämme niin syvältä, että se eheytyy ja paranee; usein pikkuhiljaa, joskus yhdellä kertaa.

Tosin elämä koostuu valoista ja varjoista ja niiden vaihteluista koko elämämme matkan ajan. Yhtä varmaa on, että Jeesus, joka on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti, pitää lupauksensa!

Apua on tarjolla. Jätän tähän Mieli ry:n valtakunnallisen kriisipuhelimen numeron:

09 2525 0111

Työnhaun haasteita

 Olen ihan jonkin verran masentunut.

Seure, jonka kautta olen voinut työskennellä aiemmin joustavasti, ei tällä hetkellä etene työnhakuni kanssa, kun en ole valmis nopeaan työn vastaanottamiseen. Vastasin heidän kysymykseensä, että olisinko valmis tunnin varoajalla lähtemään töihin, kieltävästi.

Syyksi he sanovat sähköpostissaan juuri sen, että arvostavat valmiutta lähteä keikalle esimerkiksi tunnin varoitusajalla sekä mahdollisuutta lähteä pidemmällekin matkalle tekemään keikkaa. Mun mielestä tunti suuntaansa työmatkana alkaa olla itselläni kipuraja.

Kyllä virkailija oli kauniisti kirjoittanut mm seuraavasti: 

"Säilytämme hakemuksesi erittäin mielellämme ja palaamme sinulle asiaan myöhemmin, mikäli keikkatarjontamme vilkastuu ja tarpeemme kasvaa. Valitettavasti tällä hetkellä emme kuitenkaan etene hakuprosessissa sinun kohdallasi."

Myönnän, että olen niin tottunut saamaan helposti töitä alaltani päiväkodeissa ja kouluissa, että tämä on pettymys itselleni. Tosiasiassa mulla kyllä myös juoksee koko ajan työkyvyttömyyseläke, joka on pieni, mutta kuitenkin jatkuva tulonlähde.

Silti en voinut välttyä ajatukselta, kun laitoin Seuren hakemukseen reilusti, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä, että tämä olisi yksi syy, miksi en saanut tällä hetkellä keikkaa. 

Myös keväällä mulle sanottiin Seurelta, että käy tekemässä keikkapäivä, niin työnhakusi ei katkea. No minä en saanut aikaiseksi käydä tekemässä keikkaa ja tässä sitä ollaan.

On tässä pientä positiivisuutta silti ilmassa. Laitoin oman alueen facebook- ryhmään kyselyn, että onko täällä lastenhoitotarvetta. No se sai jonkin verran tykkäyksiä ja yhden yhteydenoton. Ensi kuun alussa menen pienelle keikalle tämän ansiosta. Se vaan on sen verran pienimuotoisempaa keikkatyötä, kuin mitä tarvitsisin. Itselleni ideaali olisi 1 päivä kokopäivätyötä viikossa, maksimissaan 2. 

Mulla on tarve lisätienestille, joten tämä on mulle tärkeä asia.

Lisäksi olen laittanut joihinkin päiväkoteihin kyselyn pienimuotoisesta lastenhoitajan työstä. Yhdestä päiväkodista tuli jo ystävällinen, mutta kielteinen vastaus.

Aika näyttää, kuinka tämä työnhakuni etenee. Mun polkuni on nyt tällainen ja yritän tehdä, minkä voin sen eteen, että saan sitä pienimuotoista keikkaa. Enempäähän ei voi, kuin yrittää tehdä omien voimavarojen ja kykyjen mukaan.

Mielen syövereitä

Oletko sinä huomannut omassa ajatusmaailmassasi, että jotkut ikävät ajatuspinttymät ja pelot eivät vaan tunnu lähtevän pois vuosien ja vuosikymmenienkään jälkeen? Siellä joko syvemmällä mielen syövereissä tai lähempänä pintaa ne ikään kuin odottavat, valitsetko hyvän vai pahan. Tällä tarkoitan sitä, että alatko niitä ruokkimaan yhä enemmän. Tämä onkin se tärkeä piste näissä ikävissä asioissa; kuinka paljon annamme niille aikaa.

Ihmisen sisin on täynnä - ainakin omani on - kaikenlaista pahaa ja ikävää - sellaisia asioita, joiden soisi sieltä lähtevän pois ihan kokonaan. Nämä ikävät ja inhottavat ajatukset tulevat mieleen usein silloin, kun on aikaa ylimääräiselle ajattelulle. Ne tulevat kuin paholaisen sallimana kiusauksena härnäämään sisintä, yrittämään tuoda sinne sekasortoa ja ylimääräistä ahdistusta sekä pelkoa.

En ala tähän erittelemään, mitä nämä pelot ja ikävät ajatukset ovat. Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, mitä itsellä on sellaista, mitä ei tuo päivän valoon. Ja sanon sen suoraan, mikä ei kuulu päivän valoon. 

Herkkänä ihmisenä kaikenlaiset ajatukset saavat usein suuremman huomion, kuin mitä tarvitsisi. Jokaisella ihmisellä ajatuksia tulee ja menee. Kuten jo sanoin, tärkeintä on siis se, että alkaako niitä ruokkimaan, vai päästääkö niistä irti ja alkaa ruokkia hyviä asioita ja ajatuksia.

Mietin myös sellaista, että kuinka paljon ihmisen oma perimä sekä ylipäätään eletty elämä vaikuttaa siihen, mitä ruokimme sisimmässämme. Se, kuinka meitä on kohdeltu ja millaisessa ilmapiirissä olemme kasvaneet, ei voi olla vaikuttamatta mieleemme ja ajatusrakennelmiimme.

Ajatuksillamme on valta; niistä voi seuraavassa hetkessä tulla tekoja, hyviä tai pahoja. Näin ollen ei ole yhden tekevää, mitä sisimmässämme ruokimme. 

Kuitenkaan ei kannata liikaa säikähtää oman kontrollin pettämiseen liittyviä ajatuksia, sillä elämässämme on ympärillämme niin paljon erilaisia ärsykkeitä, että olisi käsittääkseni suoranainen ihme, jos ihmisen sisin olisi vain ja ainoastaan puhdas. 

Tarvitsemme moraalikompassia. Itselleni se on usko Jeesukseen ja Hänen sovitustyöhönsä minun syntieni ja pahojen tekojeni sekä ajatusteni tähden. En voi tulla täällä maailmassa paremmaksi tai puhtaammaksi. Sillä joka kerta kun sitä yritän, seuraavassa hetkessä olen jo astunut askeleen, useimmiten askeleita taaksepäin. 

Voimme silti - ja meidän on hyvä - pyrkiä harjaannuttamaan itseämme hyviä tekoja varten. Sillä tehdessämme hyvää, se ruokkii myös meidän sisintämme ja useimmiten siitä saa palkinnoksi hyvän mielen.

Mieli on ihmeellinen ja samalla niin herkästi haavoittuvainen. Kohdellaan itseämme ja toisiamme niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan. Rakkaus on lääke ihan kaikkeen, mutta varsinkin mielen kipeyteen.

Katse

Näin tänä aamuna tämän kuvan facebookissa Shirley Templestä katsomassa pientä tytärtään ihaillen ja päätin kirjoittaa katseen merkityksestä.

https://www.facebook.com/beInspired27?

Kuinka sinua on katsottu pienenä? Ihaillen ja rakastavasti vai jopa hyljeksien tai välinpitämättömästi.

Sillä nimittäin on merkitystä, kuinka tulemme kohdatuksi ja miten meitä katsotaan silmiin ja koko olemukseemme.

Kun saamme osaksemme hyväksyntää ja rakkautta jo lapsena, se antaa vahvan pohjan itsetunnollemme.

"Vaikka kokisitkin, että olet elämässäsi saanut liian vähän rakkaudellisia ja hyväksyviä kohtaamisia, koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa tilannetta ja opettaa omaa käyttöliittymääsi uusiin, rauhoittaviin hermokytkentöihin. On mahdollista opetella katsomaan itseään hyväksyvästi ja rakastavasti silmiin peilin kautta. Voi päättää sopivissa tilanteissa olla itse se ihminen, joka katsoo ensin toista ystävällisesti silmiin ja laittaa siten hyvän kiertämään.

Tämä tuntuu olevan melkoinen haaste monelle suomalaiselle. Mutta mitä jos sinä ja me kaikki lupaisimme, että katsoisimme edes kerran päivässä toista, ventovierastakin ihmistä, hyväksyvästi silmiin. Olisiko se mahdollista? Mitä arvelet, että elämässä alkaisi tapahtua sen seurauksena? Itse uskon, että vain hyvää."

https://hidastaelamaa.fi/2018/04/onko-sinua-katsottu-lapsena-rakastavin-silmin/

Kaikki me kaipaamme ja etsimme rakkautta koko elämämme ajan, joko tiedostaen tai tiedostamatta.

Rakkautta voi osoittaa lukemattomin tavoin; sanoilla, teoilla, koskettamalla ja niin, katseella. Katseella voimme koskettaa toista todella syvältä. Rakastava ja hyväksyvä katse parantaa. Se tuo hyvää mieltä samoin kuin hyvää tarkoittavat sanat ja teot.

Keneen sinä voisit luoda hyväksyvän katseen tänään?

Marraskuun pimeydessä loistaa tähti

Marraskuussa maa on marras. Kunnon pakkasia ei ole ollut päiväsaikaan täällä Helsingissä kuitenkaan. Tällä viikolla tosin on luvattu kunnolla lunta. Lumi kyllä tuo valoa tähän pimeään vuodenaikaan.

Olen ollut väsynyt. Tämä pimeys väsyttää ja vaikka tässä joku päivä sitten en niin kokenut, niin nyt koen, alakuloa. Täytyy vaan toivoa, että tämä ei mene masennuksen puolelle.

Valtakunnallinen mielenterveysviikko on myös alkanut. Teemaviikko käynnistyi eilen kynttilätapahtumilla itsemurhan tehneitä muistaen. 

Iso kiitosaihe on, että sain sen työkyvyttömyyseläkkeen 1.1.2025. alkaen. Päätös siitä tuli yllättävän nopeasti ja meni läpi ensimmäisellä kerralla. Välillä näinkin! 

Kävin tänään vanhuksella, jonka luona käyn nykyään keskimäärin joka toinen viikko. Se tuo hyvää mieltä myös itselle. Onkin tärkeä keskittää ajatukset ja tekemiset itsestä poispäin. Toki tasapaino tässäkin asiassa. Itse tarvitsen melko paljon ihan sitä, että saan olla omien ajatusteni kanssa ja chillailla sekä antaa vaan mielen samalla levätä tai sitten sekin on kiva tunne, kun innostuu kunnolla jostain asiasta. Niin, tasapaino tekemisten ja levon kanssa. Kuunnella omaa sisintään.

Ensimmäiset kuntavaaliehdokkuudet julkistettiin viime viikolla. Olen nyt sitten virallisestikin KD:n kuntavaaliehdokkaana täällä Helsingissä.

Olen kaiken kaikkiaan kiitollinen siitä, että olen saanut olla pitkällä kuntoutustuella. Voin itse säädellä paremmin stressitasoani, joka mulla alkaa kohota, jos olen pidemmän aikaa hektisessä työelämässä. Stressinsietokykynihän ei ole mulla korkea.

Joulu on tulossa. Rakastan joulua, sen tunnelmaa ja henkeä, joka kumpuaa tietenkin Jeesuksen syntymästä. Mulle on tärkeää muistaa muita joulunaikana; korteilla, joulukukilla ja miehelleni aion ostaa lahjan tai lahjoja sekä ainakin kahdelle muulle läheiselle.

Itse asiassa tämä kirjoitukseni ei ollutkaan niin synkkä. Vaan yllättävän positiivinen.

"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä." - Raamatusta 

"Jokainen kohtaamasi ihminen käy läpi taistelua, josta sinä et tiedä mitään. Ole ystävällinen. Aina." - Robin Williams

 

Riittävän tasapainoinen

 Olen kuljettanut sinua, rakas lukijani, kipupisteitteni ja diagnoosieni kautta tähän päivään. Voin sanoa, että vointini on tällä hetkellä ihan hyvä. Joudun silti lähes päivittäin kohtaamaan enemmän tai vähemmän sosiaalista jännittämistä, riippuen siitä, mitä kulloinenkin päivä tuo tullessaan. Ruokailutilanteet ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niissä joudun kamppailemaan jännitysteni kanssa. On toki hyviäkin kertoja seassa.

Kirjoitin tammikuussa blogikirjoitukseni Elämän päivien ketju on kallis, jossa kerron äidin hauraasta olemuksesta ja viimeisistä kuukausista. 

https://newdaymy.blogspot.com/2024/01/elaman-paivien-ketju-on-kallis.html

Rakas äitini pääsikin taivaan kotiin tämän vuoden toukokuun 10. päivänä. Sain olla saattohoitamassa äitiä ihan alusta loppuun. Tästä saattohoidosta kerron tässä kirjoituksessa enemmän

https://mirjakolehmainen.blogspot.com/2024/05/hyvan-saattohoidon-puolesta.html

Surutyötä äidin poismenosta on varmasti pikkuhiljaa tullut tehtyä äidin sairauden, Alzheimerin taudin edetessä. Niinpä en musertunut täysin äidin kuollessa. Itse saattohoito oli rankka, mutta äidin kuoleman jälkeen elämä palautui melko nopeasti aikaisempaan uomaansa.

Kuntoutustukea on jäljellä tämän vuoden loppuun. Mulle haetaan kokoaikaeläkettä tämän jälkeen. Olen siitä tyytyväinen sekä huojentunut. Toki vielä saa jännittää, saanko sen. Psykiatrinihan ei sitä päätä, vaan se päätetään Kevassa ja Kelassa. Psykiatrini sanoi laittavansa eläkehakemukseni/ B-lausunnon sekä Kevalle että Kelalle. Ja jos saan myönteisen päätöksen, mut kirjataan samalla psykiatrian poliklinikalta ulos.

Ensi keväänä on kuntavaalit, mutta niihin en tällä kertaa aio mennä ehdokkaaksi. Itse asiassa täytin jo ehdokashakemuksenkin ja olin innoissani menossa ehdokkaaksi, mutta peruin sen sitten. Ajattelen, että siinä on kuitenkin melko paljon työtä ja koen, että minun pitäisi olla enemmän perehtynyt niihin asioihin, joita ajaisin, vaikka ne olisivatkin samoja kuin edellisissä kuntavaaleissa. Tällä kertaa aion pysyä taustajoukoissa.

EDIT 12.10.2024. Olin tänään KD Naisten liittokokouksessa Tampereella ja se poiki nyt illalla sen, että rohkenin kysyä, voisinko hakea uudelleen kuntavaaliehdokkaaksi. Ja aion olla ehdokkaana kevään 2025 kuntavaaleissa Helsingissä. Täytin jo ehdokashakemuksenkin. Toki se pitää ensin tulla hyväksytyksi.

Mitä on olla riittävän tasapainoinen? Minulle se on sitä, että pystyn nauttimaan elämän pienistä asioista, kuten vaikkapa musiikista tai kiiltokuvista ja paperinukeista. Myös se, että milloin tulee ahdistavia asioita mieleeni tai masennusta alkaa pukata, ne eivät jää pysyvämmäksi olotilaksi, vaan ne poistuvat vähän tai jonkin ajan kuluttua vaikkapa suunnatessani huomion johonkin muualle tai alkaessani tehdä jotain muuta.

On mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea elämä tuo vielä tullessaan! 

Wawelin linnan puutarhassa Krakovassa syyskuussa 2024