Äidin muisto

 

Kaksi vuotta sitten äiti eli viimeistä kevättä. Rakas äiti on ollut jo ihan jonkin aikaa siellä Taivaan kodissa.

Jotenkin tuntuu, että siitäkin ajasta, kun äiti pystyi vielä kommunikoimaan, siitäkään ei ole pitkä aika. Ihmisen aika täällä maan päällä on parhaimmillaankin, vaikka se on inhimillisesti melko pitkä aika, niin kuitenkin yllättävän lyhyt. Ihmisen elämän rajallisuus laittaa elämää ihan omaan perspektiiviinsä. Elämä on lahja, kallisarvoinen lahja, kuinka pitkä se sitten onkaan itse kullakin. Mä näen äidin elämän niin kauniina ja esimerkillisenä.

Yllä olevan olen kirjoittanut facebookiin, kun sieltä muistoista tuli käynti äidin luona juuri tänä päivänä kaksi vuotta sitten 23.3.2024. Yllä oleva kuva on myös tuolta päivältä.

Äitimme syntyi juuri ennen sotia vuonna 1936 vanhimpana lapsena perheeseen, jossa oli ennestään syntynyt peräti neljä lasta joko kuolleena tai niin, että menehtyivät varhain. Äiti mainitsikin, että hän on syntynyt kuoleman kohtuun. Se kuulostaa aika hurjalta, mutta tottahan se on. Niin oon muuten minäkin ja kaksoisveljeni; ennen meitä syntyi isoveli kuolleena. Mutta äiti sai sitten meidät kaksoset. Äidillä oli välillä ikävä tätä kuolleena syntynyttä lasta. En ihmettele ollenkaan! Hän on meidän isoveljemme. Meitä siis kaiken kaikkiaan on ollut seitsemän lasta!

Äiti pienenä

Äiti oli juuri sellainen äiti, kuin äidin vaan toivoo olevan; läsnäoleva, ihmisrakas, hoiti kodin ja puutarhan sekä laittoi maailman parasta ruokaa! Voi että ne äidin tekemät karjalanpiirakat ja rahka- sekä mustikkapiirakat! Puhumattakaan itse tehdystä ruisleivästä. Ai nam! 

Keittiössä leipätaikina kohoamassa joskus 1990- luvun alussa.

Näin jälkikäteen tuntuu ikäänkuin turhalta, että minäkin välillä äidin kanssa kinastelin. Mutta se kuului minun kasvukipuihini ja itsenäistymiseeni, joka minulla tapahtui vasta tavallista myöhemmin. Äiti itse oli luonteeltaan tasapainoinen ja hänellä oli vahvat hermot. Niitä on kyllä tarvittu meidän perheessämme, jossa myös asui alkuaikoina useamman vuoden ajan isän äiti, anoppi, joka oli voimakastahtoinen ja hänellä oli todennäköisimmin jotain luulosairauttakin. Mutta äiti ja mummo saivat sovittua kaiken ennen mummon, isän äidin kuolemaa. Isäkin, äidin puoliso, oli voimakastahtoinen luonne. Mutta niin he vaan yhdessä elivät niin myötä- kuin vastamäessäkin. Isän ansioksi on kyllä laitettava mm se, että hän piti hyvää huolta taloudestamme.

Äidin puutarha oli täynnä kukkia ja kasveja sekä marjapensaita ja puita. Meillä oli aika iso tontti. Yritän tähän löytää jonkun kuvan äidistä ja kukista sekä puutarhasta. Tiedän ainakin yhden kuvan, sen jossa äiti ja isä ovat kahdestaan kotipuutarhassa lähdössä jonnekin juhliin.

Äiti ja isä ovat siellä Taivaan kodissa molemmat! Siitä iloitsen. Kiitollisena äidilleni ja isälleni. Äiti ei koskaan katkeroitunut, vaikka meidän perheessäkin oli kaikenlaista tragediaa ja haastetta. Se on sellainen piirre, jonka haluan myös itselläni säilyvän, että en katkeroidu. No juuri nyt ei ole mitään aihettakaan siihen. Elämässä on myös käynyt monta asiaa hyvin.