Elämä on luopumista. Ainakin se alkaa olla jo tässä iässä sitä. On opeteltava luopumaan ja päästämään irti.
Kävin äitini luona torstaina hoivakodissa ja olin siellä yötä. Tulin eilen takaisin kotiin. Äidilläni on ollut alzheimerin tauti jo diagnosoituna yli 10 vuotta. Hoivakodissa hän on ollut jo muutaman vuoden. Käynti meni oikein hyvin. Silti en voinut välttyä liikutukselta ja itkulta siellä. Kun elämä on jo tuossa vaiheessa loppupuolta kuin äidillä, niin silloin on niin hauras. Äiti on myös paljon laihtunut. Hänelle tosin maistuivat KAIKKI ruuat, jotka hänelle syötin ja jotka olivat tarjolla.
Sain järjestettyä äidille torstaiksi ehtoollisen, mistä olen iloinen. Tai tarkemmin ottaen kysyin sitä mahdollisuutta puhelimessa hoivakodista ja he järjestivät sen. Kuulin hoitajalta, että äiti oli ollut hyvin mukana ehtoollisen vietossa. Hän oli myös ilmoittanut jo haluavansa lähteä täältä pois, mikä ei ole ollenkaan tavatonta äidin iässä ja tilanteessa. Täytyy sanoa, että äitini on ollut hyvin skarppina, jos hän on tuollaisen pystynyt ilmaisemaan. Hänellä on nimittäin alzheimerin tauti todella pitkällä. Äidin kanssa ei synny juurikaan vastavuoroista puhetta enää. Äiti oli puheliaalla tuulella varsinkin torstaina ja jutteli omia asioitaan ja välillä vähän sain siinä olla mukana. Perjantaina lähtiessäni, kun sanoin äidille "Hei hei", hän vastasi siihen "Hei hei!"
Täällä länsimaissa kuolema on edelleen tabu. Toivoisi, että siihen tulisi muutosta ja se nähtäisiin luonnollisena osana ihmiselämää, sillä väistämätön tosiasiahan on, että se kohtaa meidät jokaisen silloin, kun sen aika on.
Luopuminen tekee kipeää. Läheisen poismeno tekee kipeää. Tässä yksi aamu itkin rajusti sitä, että äiti ei enää elä mitä todennäköisimmin pitkään. Minut herkisti varsinkin erään fb- kaverin julkaisu oman läheisensä poismenosta.
Kaikella on aikansa täällä meidän elämässämme, niinkuin Saarnaaja hyvin kuvaa Raamatussa. Meillä jokaisella se meille määrätty oma aika. Ja miten arvokkaita ovat KAIKKI päivät ja hetket, vaikka monta kertaa niin ei tunnu, niin kuitenkin välillä saa kokea siunattuja hetkiä matkan varrella.
Me ihmiset monesti arvotamme aktiiviset vuodet arvokkaimmiksi, mutta kuinkahan Taivaan Isä arvottaa? Itse uskon ja haluan uskoa, että Hänen maailmassaan usein juuri sillä, mikä on heikkoa, sillä onkin suurempi arvo. Ei siksi, että minä jotain olisin, vaan siksi, että Hän saa sijaa enemmän minussa.
"Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti