Merkityksellistä matalalentoa?

Kuuntelen Bob Carlislen Butterfly Kisses & Other Stories levyä. Yritän samalla saada merkitystä tähän olotilaani.

Olen joutunut vointini vuoksi perumaan keikkaa sekä tänään skidikirkon avustamisen.

Tosiasia on, että mulla on ollut todella PALJON vapaaehtoishommia sekä työkeikkoja. Olen yrittänyt ainakin osaa niistä karsia pois. Tarvitsen saada stressitasot matalaksi, kuten psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi torstain ja perjantain välisenä yönä päivystyksessä. Oli muuten hyvä päivystyskerta. Tosin koko Meilahden yhteispäivystyksessä ei näkynyt ristin sielua, sairaala tiloineen ammotti tyhjyyttään. Erikoinen päivystyskäynti sen suhteen.

Tällä viikolla mulla oli itselleni liian rankka keikkavuoro. Tämän lisäksi koin vahvasti, että kampaajalla hiustenvärjäys meni pahasti pieleen. Eipä se mun melko hauraaseen psyykeeseen muuta tarvinnutkaan, kun alkoi ahdistustaso nousta. 

Voisinko jotain oppia tästä alamäestä? Nytkin väsyttää ja mieli on matalalla. Haluan saada jotain merkitystä tähän olotilaani. Tahtia on vähän hiljennettävä. Mutta että päivät eivät menisi sitten liikaa tietokoneruutuun tuijottamiseen ja somessa pyörimiseen.

Sosiaalisiin suhteisiin on niin helppo ratkaisu tuo sosiaalinen media ja itselläni lähinnä facebook. Se korvaa niitä sosiaalisia suhteita ja päiväkirjaa myös pitkälti.

Ihminen on luotu tekemään työtä ja luomaan asioita. Mutta entä minä ja kaltaiseni, kun voimat ehtyvät? Mikä merkitys tällaisilla ajoilla on? Haluaisin löytää sitä syvempää merkitystä näihin olotiloihin. 

Aina ei jaksa olla antava osapuoli. 

"When there is nothing left to give, you loose your sense of humour."

laulaa Cliff Richard eräällä kappaleellaan. Ja se on niin totta.

Levätä. Ihan luvan kanssa. Siitäkö tässä on kyse? 

Muistaa samalla - tai oikeammin harjoitella samalla olemaan armollinen myös itselleen.

Amy Grant_The Me That Remains

Bob Carlisle_We Fall Down