Mietin sitä, että miksiköhän tällaisena jännittäjänä ja pelkääjänä aina hakeudun ja päädyn tilanteisiin, jotka ovat ylisosiaalisia tai muuten vain rohkeutta vaativia kohteita. Vaikka huominen tilaisuus Kannelmäen kirjastossa, jossa luen kirjaani.
Yksi syy on se, että haluan oikeasti pitää esillä itselleni tärkeitä asioita ja samalla saada niille näkyvyyttä. Vaikka se sitten todellisuudessa olisikin pienimuotoista, niin kuitenkin se, että ainakin on tullut yritettyä.
Parhaimmillaan jopa välillä nautin esillä olosta.
Tämä on tällainen dilemma kohdallani; pelottava ja jännittävä tilanne vs jos tilanne menee hyvin, siitä voi jopa nauttia tai ainakin saa tyydytystä siitä, että on mennyt ja tehnyt peloista huolimatta.
Voisiko selitys tälle olla oikeasti se, että tällainen rohkeus on kuitenkin osa todellista minääni. Jos minulla ei olisikaan näin voimakkaita sosiaalisia pelkoja, niin mitähän minä mahdollisesti tekisinkään? Toisaalta tällöin en olisi ehkä juuri se minä, joka nyt olen. Saattaisin olla kovempi ja kylmempi ihminen, kuka tietää. Minulla on tapana ajatella, että asioilla on tarkoituksensa ja tämä kumpuaa vahvasti uskostani Jeesukseen. Ilman Jumalan sallimusta ei tapahdy hyvää eikä pahaa. Ja langenneessa maailmassa kun kerta elämme, osaksemme ovat tulleet myös kärsimykset, joilta kukaan ei välty täällä maan päällä ollessaan oli sitten uskossa tai ei.
Meidän tehtävämme on kuitenkin pyrkiä lieventämään kärsimystä maailmassa, niin omassa kuin muiden elämässä. Näin ajattelen.
Olen käsitellyt lukemattomissa blogiteksteissäni voimakasta sosiaalista jännittämistäni ja pelkojani. Ne ovat niin sinnikkäästi vaan osa itseäni, vaikka kuinka niistä yritän pyristellä pois, niin sieltä ne vaan kumpuavat uudelleen ja yhä uudelleen rohkeidenkin hetkien ja päivien jälkeen.
Elämä on sellaista tasapainoilua pelosta rohkeuteen. Ja juuri, kun aloin hetken ajatella, että olenpa rohkea, huomaan jälleen olevani heikko sekä haavoittuvainen ja pelkääväni muita ihmisiä, jopa välillä itseänikin.
Yksinkertaisesti, olla ihminen, siinä on elämänmittainen matka ja määränpää ei useimmiten suinkaan ole se, että tulisi suuremmaksi tai rohkeammaksi, vaan, kuten vuosien saatossa, viimeistään keski-iän jälkeen huomaa, elämä on rajallista ja näin ollen myös itse on hyvinkin rajallinen.
Silti haaveita on hyvä ja tärkeä olla pitkin elämää. Ne ovat suorastaan elämän suola. Ja kyllä, on lupa haaveilla myös suuria. Ja kukaties, joskus ne toteutuvatkin. Tämän lisäksi pyrkiä pitämään mielessä se, että olisi kiitollinen pienistäkin asioista ja näkisi kaunista ja hyvää ympärillään, myös elämän rosoisissa puolissa.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti