Itselläni on ollut välillä ikäkriisiä. Olen nyt 53- vuotias ja jos armon vuosia vielä saa elää, niin tässä olisi vielä kolmisen vuosikymmentä elämää jäljellä.
Se, mitä ajattelin tähän kirjoittaa, on nimenomaan sitä, mistä mun ikäkriisini kumpuaa. Mulla se tulee pitkälti ulkomuodon muutoksista, on tullut kiloja lisää, itselläni hiukset eivät kasva samalla lailla enää kuin ennen ja joudun käyttämään silmälaseja. No silmälaseja olen joutunut käyttämään jo lukioikäisestä. Myöhemmin pidin paljon piilolinssejä. Silmälaserleikkaus vuonna 1999 vapautti silmälaseista vähän yli 10 vuodeksi, jolloin jouduin uudelleen hankkimaan lasit.
Olen aikaisemminkin todennut mielestäni jossain blogikirjoituksessani, että olen monta kertaa ulkonäkökeskeinen. Ulkonäkö on tuonut itselleni aikoinaan lisävarmuutta olemiseen. Tottakai, kun huomaa nykyäänkin peilistä katsottuna, että onkin ihan ok ja välillä jopa suht kivannäköinen, niin se piristää.
En myöskään ole jaksanut innostua liikkumisesta, mikä olisi mun ikäisenä ihan elinehto. Tykkään uimisesta, niin sitä mun pitää yrittää saada aikaiseksi tehdä.Sitten helppo liikunnanmuoto on kävely, tosin itselleni se vaatii ponnistuksia nykyään. En meinaa innostua miehenikään kanssa kävelylenkille menemään. Olisi otettava itseään niskasta kiinni. En ole edes masentunutkaan, mikä on muuten kiitosaihe, kun sitä välillä silloin aiemmin oli tulossa, mutta joka onneksi sitten häipyi pois.
Tässä mun ikäkriisini lyhkäisyydessään. Ei mitään dramaattisen vakavaa, mutta sellaista itsetuntoa välillä alentavaa.
Sellainen sanonta tuli mieleeni kuin että,
"Kuka se kissanhännän nostaa, jos ei kissa itse."
Eli pää pystyyn vaan. Olen ihan yhtä hyvä kuin kuka toinen tahansa. Ja toista minua ei ole eikä tule. Olen siis ainutlaatuinen. Sinä olet ainutlaatuinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti